Verenpunainen lilja

II

Kutsuimme lääkärin suorittamaan ruumiinavauksen ja tutkimaan epäilyjämme anafylaktisesta shokista.

Kello oli kaksikymmentä vaille yhdeksän.

"Jos tämä kerran oli murha, on selvitettävä kuka sen teki", ajattelin huolissani mielessäni. Poliisi kutsuttiin paikalle ja kaikkia vieraita kuulusteltiin. Poliisi ei kuitenkaan päässyt puusta pitkälle ja komisario huomautti minulle, että Charlesin kuoleman epäselvyyden takia tapauksen selvittämiseen menisi viikkoja, ellei jopa kuukausia.

Olin hyvin turhautunut. Setäni oli ollut minulle rakas, joten halusin saada hänen murhaajansa kiinni niin nopeasti kuin mahdollista. Kolme päivää Charlesin kuoleman jälkeen, poliisin yhä ollessa ymmällään tapauksesta, mieleeni juolahti ajatus: Charlesin ystävä salapoliisi Harrison osaisi varmasti ratkaista tämän murhan. Charles kehui häntä aina eteväksi salapoliisiksi. Rukoilin, että hän olisi saanut asiat järjestettyä Irlannissa siihen malliin, että pystyisi pian palaamaan Englantiin.

Menin kirjastoon, jossa oli puhelin, ja soitin Harrisonin toimistoon. "Haloo", kuului miehen ääni langan toisesta päästä. "Iltaa herra Harrison, olen Natalie Gainsbourgh. Charles Gainsbourgh on setäni. Onpa onni, että olette jo saapuneet Lontooseen, sillä täällä setäni juhlissa on tapahtunut rikos. Tarvitsen apuanne sen selvittämiseen", sanoin helpottuneena.

* * *

Salapoliisi Harrison saapui seuraavana päivänä Lockwoodin kartanoon. Muut vieraat odottivat innolla salapoliisin tuloa, sillä setäni kuolema oli kiristänyt tunnelman kartanossa äärimmilleen. Harrisonin saavuttua esittelin hänet muille vieraille, jotka istuivat kaikki kartanon seurusteluhuoneessa. Kukaan meistä ei ollut nähnyt herra Harrisonia aikaisemmin, joten pystyimme vain vaivoin pidättelemään nauruamme hänet nähdessämme. Herra Harrison oli hiukan pyylevä, päärynän muotoinen mies, joka ontui kävelykeppiin. Hänellä oli pyöreät silmälasit ja muhkeat pulisongit, joista hän varmasti oli ylpeä.

Vaikka etsivä näytti varsin huvittavalta, en epäillyt laisinkaan hänen taitojaan, sillä Charles oli kehunut häntä usein. "Päivää vain kaikille. Olen tullut tänne selvittämään ystävämme Charles Gainsbourghin murhaa. Kuten varmaan ymmärrätte, minun on kuulusteltava jokaista teistä", herra Harrison sanoi asiallisesti. Kaikki huoneessa nyökkäsivät hyväksyvästi.

                   Rose Gainsbourgh:

Salapoliisi Harrison kuulusteli ensin minua ja pyysi sitten kirjuriksi muiden vieraiden kuulusteluihin. Ensimmäisenä vieraista astui kuulusteluun Rose Gainsbourgh. Hän oli todella hermostunut. Olin kertonut illan tapahtumat suurpiirteisesti Harrisonille, joten hän oli jo jokseenkin perillä niistä.  "Poistuiko kukaan minnekään ollessanne terassilla?" Harrison kysyi Roselta. "Vain William, joka kävi ruokasalissa hakemassa herra Butlerille lisää shampanjaa, kun hovimestarilla oli kiireitä keittiössä", tätini vastasi. "Mihin aikaan Charles suunnilleen kuoli?" Harrison kysyi. "No, illallinen oli valmis tasan kahdeksalta eli  kahdeksan aikaan", Rose sanoi. "Kiitos. Minulla on teille vielä yksi kysymys. Millainen veli Charles oli teille?" Harrison sanoi silmät kiiluen. Rose häkeltyi kysymyksestä ja lehahti punaiseksi.

Harrison tarkasteli Rosea. Hän toisti lempeästi kysymyksensä. Täti veti henkeä. "Minä en pitänyt hänestä lainkaan. Hän varasti aina kaiken huomion vanhemmiltani. Hän teki sen tahallaan", Rose sanoi kiivastuneena. Olin ymmälläni, sillä en ollut koskaan nähnyt tätiä noin vihaisena. "Hyvä, että olitte rehellinen. Kiitos ajastanne rouva Gainsbourgh", Harrison tokaisi. Täti nousi ja lähti tohkeissaan huoneesta. "Hän ei taidakaan olla niin lempeä kuin aluksi kuvittelin", Harrison sanoi minulle matalalla äänellä.

                     Ronald Redgrave:

Seuraavana kuulusteluun saapui Ronald Redgrave. Hän oli keski-ikäinen, urheilullinen mies. Herra Redgrave istahti mahtailevasti kuulusteltavan tuolille. "Herra Redgrave, voiko joku todistaa teidän olleen koko ajan huoneessanne, kun muut olivat kartanon terassilla?" Harrison kysyi. "Palvelija, joka siivosi koko ajan käytävässä. Huoneeni on toisessa kerroksessa, sieltä oli liian korkea pudotus hypätä" herra Redgrave tokaisi kyllästyneellä äänellä. "Selvä. Kun saavuit ruokapöytään, millainen oli istumajärjestys?" Harrison kysyi. "Charles istui pöydän päässä, hänen oikealla puolellaan istui Rose Gainsbourgh, rouvan oikealla puolella herra Peck, sitten Natalie Gainsbourgh, häntä vastapäätä herra Butler ja minä Charlesin vasemmalla puolella", herra Redgrave vastasi. "Hyvä. Viimeinen kysymys. Mistä tunnette herra Gainsbourghin?" Harrison kysyi ja Redgrave huokaisi. "Olimme vanhoja ystäviä. Tapasimme yliopistossa", hän sanoi. "Charles meni naimisiin opintojensa aikana, ennen sotaa, eikö niin? Te tunsitte morsiamen", Harrison sanoi. "Niin tunsin", Redgrave sanoi vihaisesti. "Hän vei minun Maryni vihille", herra Redgrave tuhahti ja nousi tuolistaan. "Kiitos, tämä riittänee", herra Harrison sanoi ja Redgrave poistui huoneesta.

                   Robert Butler:

Herra Butler käveli kuulusteltavaksi viileänä ja rauhallisena. "Huomasitteko mitään epätavallista illan aikana ennen murhaa?" Harrison kysyi. "Ihmisissä en nähnyt mitään outoa, mutta Redgraveen en luota. Hän väitti menneensä huoneeseensa, mutta näin hänet ulkona ollessamme terassilla Williamin kanssa. Hänellä oli kukkia kädessään, mahdollisesti liljoja. En nähnyt muuta, koska rouva Gainsbourgh kompastui ja minun oli mentävä auttamaan häntä", herra Butler vastasi. "Kiitos tästä vihjeestä. Viimeiseksi haluaisin tietää, oliko murhatulla vihamiehiä?" Harrison kysyi.

"No jaa, sodan aikana meitä oli kolme ystävystä: minä, Charles ja eräs Walt Pettyfer. Löysimme sotasaaliin Itävalta-Unkarin rajalta. Charles ei voinut sietää Waltia, ja mies katosi kummallisesti ennen saaliin jakoa. Ja niin katosi Charleskin, hän palasi Britanniaan ja rikastui. Epäilen, että hän tappoi Pettyferin, kun tämä yritti vaatia osaansa saaliista. Uskoakseni Pettyfer oli Charlesin ainoa vihollinen, mutta hän on jo kuollut", herra Butler sanoi. "Mutta tekin jäitte ilman osaanne, kun Charles häipyi?" Butler kohotti kulmiaan. "Niin jäin. Olin köyhä mies ja raha olisi auttanut paljon. Charles vei kaiken", hän sanoi kylmästi. Butler poistui huoneesta yhtä viileänä kuin oli tullutkin.

                     William Peck:

Viimeisenä saapui William Peck. Hän vihelteli välinpitämättömästi ja leikitteli uudella kynäveitsellään. "Herra Peck, käyttäytyikö Charles normaalisti ennen murhaa?" Etsivä kuulusteli. William naurahti. "Pahoin pelkään ettei Charles ollut pitkiin aikoihin käyttäytynyt normaalisti. Kävin Charlesin luona kylässä viime maaliskuussa ja kaikki oli silloin vielä normaalisti. Sitten, kun vierailin hänen kotonaan uudestaan kuukautta myöhemmin, hän oli myynyt koko talonsa puhtaaksi! En tiedä mihin hän on rahansa pannut, sillä kirjanpidosta selvisi, että hänen tilillään on enää viisi puntaa viiden miljoonan sijasta", William naurahti ilottomasti.

"Niinkö? Keksittekö syytä tälle käytökselle? Tiesikö Charles mahdollisesti olevansa vaarassa?" Harrison kysyi kiinnostuneena. "En tiedä. Ehkä hän tiesi sen ja siirsi rahat johonkin turvalliseen paikkaan.", William vastasi kohottaen olkiaan. "Kiitoksia. Vielä viimeinen kysymys. Eikö teitä koskaan houkutellut ajatus kostaa Charles Gainsbourghille siitä, että setänne ja te hänen kasvattilapsenaan elitte köyhissä oloissa ollessanne nuorempi? Hänhän vei koko sotasaaliin maailmansodassa, vaikka kolmannes siitä olisi kuulunut sedällenne?" Harrison kysyi. "Raha ei kiinnosta minua", William sanoi lyhyesti ja halveksuvalla äänenpainolla. Hän poistui ja jäimme kahden etsivän kanssa. "Olen kuullut herra Peckistä ja siitä, että hän on hyvin järkevä ikäisekseen. Voisin hyvin kuvitella, että noilla aivoilla pystyisi suunnittelemaan murhan", Harrison sanoi.