Verenpunainen lilja

V

Peilin takaa putosi kämmenelleni litteä kultainen rintaneula, joka näytti hyvin vanhalta. Huomasin, että peilin nurjalla puolella oli pieni lappu, jossa luki Charlesin käsialalla: "Tämä rintaneula on kuulunut aikoinaan Iivana Julmalle. Ostin sen Pariisista, samaan aikaan kuin puuterinkin. Älä hävitä sitä, rintaneula on koko omaisuuteni arvoinen".

Pulssini kiihtyi, kun tajusin, mitä omaisuudelle oli käynyt. Charles oli myynyt kaiken, ja ostanut rahoilla rintaneulan, ja piilottanut sen minulle tarkoitettuun arkipäiväiseen puuterirasiaan. Nyt tajusin, miksi hän laittanut pussukkaan myös täytekynän. Se oli hämäystä, kynä näytti arvokkaammalta kuin halpa puuteri ja senkin sisään olisi voinut piilottaa vaikka mitä.

Murhaajaa oli vedetty nenästä.

Muistin, että joku henkilö tässä talossa halusi yhä tuon rintaneulan omakseen. Nousin juuri ylös etsiäkseni salapoliisin, kun kuulin Williamin raivostuneen huudon käytävästä. "Senkin lurjus!" hänen vihainen äänensä raikui ympäri kartanoa. Kuulin, kuinka hän marssi herra Butlerin huoneeseen. Sen jälkeen kuului tukahtunut henkäys, kolinaa ja pauketta, ja sitten tuli kuolemanhiljaista. Hiivin herra Butlerin ovelle. "Oletteko kunnossa herra Butler?" kysyin ja raotin ovea. Kiljaisin huomatessani, että herra Butler makasi kuolleena sängyssään.

Williamia ei näkynyt missään, hän oli kadonnut ikkunan kautta. Kävelin ruumiin luo vapisevin jaloin. Herra Butlerin rinta oli verinen, ja siitä törrötti — Williamin kynäveitsi! Olin vähällä pudottaa puuterirasian kädestäni. Kaikesta kauheinta oli se, että herra Butler oli yrittänyt ennen kuolemaansa kirjoittaa minun kadonneella kynälläni murhaajan nimeä pöydällä olevaan nenäliinaan. Siinä lukivat nimikirjaimet W. P. William Peck! Hän oli murhaaja! William oli salakuunnellut meitä, huomannut tavarat, ja päätellyt kynän nerokkailla aivoillaan olevan arvokas. Nyt hän kuitenkin ilmeisesti oli huomannut sen olleen turha. William ei päästäisi minua pakoon, nyt kun hän tiesi Charlesin rahojen olevan minulla.

Juoksin alakertaan, ja soitin äkkiä keittiön puhelimesta postiin, sillä kirjasto oli aivan liian kaukana tässä kiireessä. Kun siellä vastattiin, pyysin Harrisonin puhelimeen. "Herra Harrison, minä olen löytänyt Charlesin omaisuuden! Se oli puuterirasiassa, johon oli piilotettu mittaamaton arvokas rintaneula. Ja olen saanut selville, että William on Charlesin murhaaja, hän tappoi herra Butlerinkin.", puhuin nopeasti ja kasvavan pelon tykyttäessä suonissani. "Ahaa. Henkilö, joka on niin älykäs kuin Peck, on myös tavattoman vaarallinen. Hän mitä ilmeisimmin yrittää nyt saada rintaneulan itselleen, ja tappaa teidät. Minä lähden sinne heti, tulkaa niin nopeasti kuin pääsette kivisillalle kartanon maiden reunalle. Jokainen hetki on arvokas, älkää hukatko hetkeäkään", herra Harrison sanoi kiireesti.

Ulkona oli pimeää, sillä satoi kaatamalla vettä. En välittänyt Rosen ja herra Redgraven kummastuneista katseista, vaan juoksin suoraa sateeseen. Olin juuri kääntymässä tielle kohti kivisiltaa, kun kuulin huudon takaani: "Odota Natalie!" William tuli juosten minua kohti. Näin aseen hänen taskussaan. Ryntäsin kauhuissani juoksuun ja rukoilin, että ehtisin sillalle ennen kuin hän saavuttaisi minut. Hän seurasi aivan kannoillani, saavuttaen minua hetki hetkeltä. Minulla oli huonot kengät juoksemiseen, ja hän lähestyi minua koko ajan huutaen samalla jotain perääni. Kivisilta oli aivan kartanonpuiston reunalla, hautuumaan vieressä. Näin jo sillan, samoin hautakivet alamäen päässä. Juoksin kauhun vallassa ja kiljuin Harrisonia avukseni. Sade tukahdutti ääneni enkä saanut henkeä.

Pian näin herra Harrisonin seisovan edessäni sillalla. Hänelläkin oli ase, jolla hän voisi suojella minua. Mutta hautuumaan portin kohdalla William tarttui minuun takaapäin ja raahasi väkisin hautakivien sekaan. Kiljuin täyttä kurkkua ja Harrison ampui Williamia kohti, mutta hautakivet suojasivat häntä. Rimpuilin minkä pystyin mutta Williamin käsivarret ympärilläni olivat raudanlujat. Hän käänsi aseensa salapoliisia kohti. Olin niin peloissani että vapisin kauttaaltani. "Mitä sinä tahdot minusta?" kysyin häneltä melkein itkien.

"Natalie, tuo mies ei ole herra Harrison, tuo mies on nimeltään Walt Pettyfer", William täräytti.