Verenpunainen lilja

VI

"Sinä valehtelet!" parkaisin hänelle. "Katso itse! Kukaan meistä ei ollut nähnyt salapoliisia aiemmin, paitsi setäni Robert Butler. Hän oli juonessa mukana", William sanoi ja työnsi minulle valokuvan. Kuvassa oli kolme miestä: Charles, herra Butler, ja mies, jonka tosiaan tunnistin herra Harrisoniksi. Mutta kuvatekstissä hänen paikallaan oli nimi Walt Pettyfer. "Tuo mies on huijari, oikea Harrison on vieläkin Irlannissa selvittämässä rikosta. Minä soitin hänen toimistoonsa kylästä. Kirjaston puhelinlankoja oli käpelöity, huomasin sen, kun yritin soittaa äidilleni, ja puhelu ohjautui keittiöön.

Edessämme seisova mies, joka siis oli Walt Pettyfer, hymyili viekkaasti. "Oikein hienoa työtä, poika. Te saitte selville, etten oikeasti ole herra Harrison. Oikein taitavaa", hän sanoi ja kohotti aseensa. "Olen jo tappanut setäsi ja tytön minä tapan heti!" hän sanoi ja nauroi kuin hullu. Samassa poliisivaunut ajoivat herra Harrisonin taakse. Pettyfer yritti vielä ampua meitä kohti, mutta William painoi minut hautakivien taakse suojaan niin että olin turvassa. "Juuri oikea ajoitus poliiseilta. Soitin poliisiasemalle vasta viisi minuuttia sitten", William sanoi. Pidätyksen jälkeen kaikki oli ohi.

Palasime takaisin kartanolle. Menimme kaikki istumaan ruokasalin pöytään ja William selitti, miten kaikki oli tapahtunut. "Aloin epäillä Harrisonia heti, kun tajusin kuinka samannäköinen hän oli hovimestari Crawfordin kanssa, joka tarjoili Charlesin murhailtana. Heti Pettyferin ilmestyttyä hovimestari Crawford katosi. He olivat sama henkilö. Pettyfer oli vain naamioitunut niin hyvin, ettei Charles tunnistanut häntä. 

Murhailtana rouva Gainsbourghilla oli seppele vasemmassa kädessään. Hän ei aavistanutkaan, että sillä oli merkittävä rooli illan tapahtumissa. Rose Gainsbourghin kaaduttua parvekkeella huomasin, kuinka Crawford auttoi hänet pystyyn tarttueen vasempaan käteen. Siten hän pystyi helposti nappaamaan liljankukan Rose Gainsbourghin ranteesta.

Kun tulimme pöytään, kaikki olivat juovuksissa, paitsi minä ja Natalie, mutta huomiomme oli kiinnittynyt huonovointiseen rouva Gainsbourghiin, eikä kukaan huomannut kuinka Pettyfer sujautti Charlesin lasiin liljankukkaa ja siitepölyä. Kuten sanoin, sen jälkeen kun lääkärille oli soitettu, Pettyfer käpelöi puhelinlankoja niin että kaikki kirjaston puhelimesta lähtevät soitot siirtyivät suoraa keittiön puhelimeen. Näin Natalien soitto Lontoon toimistoon kulkeutui Pettyferille, joka oli keittiössä. Poliisin lähdettyä parin päivän tuloksettoman tutkimuksen jälkeen hän vaihtoi vaatteensa, kiinnitti tekopulisongit ja esiintyi juuri junasta tulleena salapoliisina", William selitti päätelmänsä.

"Miksi hän tuhlasi aikaa esittämällä jotain typerää salapoliisia?" ihmettelin. "Se oli hänen suunnitelmansa. Hän nimittäin tiesi Charlesin miljoonaomaisuudesta. Pettyfer oli jo yrittänyt etsiä johtolankoja omaisuudesta Charlesin huoneesta, siksi multainen jälki ikkunassa.  Hän tiesi, että Charles oli alkanut olla varuillaan. Hänen suunnitelmansa oli, että hän antaisi Natalien etsiä rahat ja tappaisi hänet sen jälkeen. Robert oli juonessa mukana. He aikoivat jakaa saaliin, jonka he olisivat halunneet saada jo 1. maailmansodan aikana Itävalta-Unkarista. Kun pussukka löytyi, ja minä satuin kulkemaan ohi ja aavistamaan Pettyferin aikeet, huijari luuli oitis, että täytekynän timantti olisi miljoonan punnan arvoinen. Kun hän väitti vierailevansa postissa, hän kävi tarkastamassa Lockwoodin kylän timanttisepältä oliko timantti oikea, eikä se tietenkään ollut."

"Mutta miksi hän tappoi Robertin?" herra Redgrave kysyi. "Heillä oli suunnitelma omaisuuden ryöstöstä, mutta Robert ei tiennyt että suunnitelmaan kuuluisi Natalien murha. Tuota, hän tiesi minun tunteistani Natalieta kohtaan", William sanoi hiukan punastuen, "Ja uhkasi paljastaa Pettyferin tämän valokuvan avulla," William sanoi näytti muille valokuvan, jota olin tutkinut hautausmaalla. "Aluksi luulin, että oli Robertin idea tappaa Natalie, mutta juostessani vihaisena hänen huoneeseensa näin, että hänet oli tapettu minun kynäveitselläni, joka oli kadonnut edellisenä päivänä. Juuri ennen kuolemaansa hän oli myös Pettyferin nimikirjaimet muiden löydettäväksi. (Tajusin vasta silloin, että Pettyferillä ja Williamilla oli samat nimikirjaimet W. P.) Hänellä oli valokuva vierellään, ja nähtyäni sen, olin varma Harrisonin olevan huijari. Hyppäsin heti suorinta tietä, eli ikkunan kautta, alas, soitin poliisit ja yritin etsiä Natalien ennen kuin tämä juoksisi suoraa Pettyferin ansaan, ja ehdinkin juuri sopivasti", William sanoi ja loi minuun lämpimän katseen. Painoin pääni. Olin juossut henkeni edestä pelastajaani pakoon.

"Pari asiaa on vielä selvittämättä. Mitä te teitte ulkona, herra Redgrave, kun väititte olevanne huoneessanne?" kysyin mieheltä. "Kaipa minun on kerrottava. Kuten tiedätte, lähellä on hautuumaa. Sinne on haudattu Mary Gainsbourgh, Charlesin vaimo, joka oli myös minun elämäni rakkaus. Minun oli pakko päästä viemään sinne kukkia, kun Charles ei ollut itse tehnyt sitä", herra Redgrave sanoi surullisena.

"Pettyfer oli viekas mies, ja mestarinaamioituja.  Hän vieläpä yritti lavastaa minua murhaajaksi tappamalla herra Butlerin minun kynäveitselläni sillä välin, kun olimme kävelyllä", William sanoi ja hänen äänestään kuulsi katkeruus. "Herra Peck, olemme kaikki todella ylpeitä teistä, kun saitte tämän hirveän rikoksen ratkaistua" herra Redgrave sanoi kunnioittavasti Williamille. "Ja olen varma, että Charles olisi ollut erittäin ylpeä teistä", hän sanoi haikeasti osoittaen sanansa minulle.

                            * * * * *

Seuraavana päivänä aurinko paistoi täydeltä terältä. Rose ja herra Redgrave hääräsivät autolla auttaen palvelijaa nostamaan tavaroita oikeille paikoilleen. Minä ja William kuljimme kahden kartanon hienossa puistossa sillä välin. "Eilen sanoit jotain siitä, että herra Butler tiesi tunteesi minua kohtaan" sanoin varovasti. Pysähdyimme suuren lehmuksen alle. "Niin. Hän tiesi, että taidan rakastaa sinua Natalie. Ehkä juuri rakkaus auttoi minua selvittämään tämän jutun, kun tiesin että henkesi oli vaarassa", William sanoi. Hänen sanansa saivat minut tuntemaan, kuin rinnassani hehkuisi jotain. Otin hänen kätensä käsiini. "Anna ateeksi, etten luottanut sinuun heti. Nyt kun tämä kaikki on ohi, luotan sinuun enemmän kuin keneenkään muuhun", sanoin hänelle painokkaasti. Williamin huulille levisi hymy.

Hän veti minut epäröimättä käsivarsilleen, kumartui puoleeni ja suuteli minua hellästi. Syleilimme lehmuksen alla ja kaikki tuntui yhtäkkiä täysin oikealta. Tuntui, kuin olisin odottanut sitä hetkeä tietämättäni aina. "Me tulemme olemaan hyvin onnellisia yhdessä. Minä pidän sinusta huolen", William sanoi silmät täynnä hellyyttä."Siitä olen varma", kuiskasin silittäen hänen poskeaan. Lähdimme kävelemään auringonpaisteeseen pihanurmelle, jolla kaikki kesän kauneimmat kukat olivat juuri puhjenneet kukkaan. Kukkapenkissä kasvoi myös tiikerililjoja, joiden kukat olivat punaisia kuin veri.