When I First Met You || in Finnish

5

It hurts, because it mattered -John Green

-words 932-

√  √  √  √  √

Juoksen metsässä. Lumi peittää jalkojani polviin asti. Näen edessäni vain puita ja lunta. Haluaisin katsoa taakseni, mutta en pysty. Joten juoksen sokeana tuota olentoa karkuun. Näen metsän loppuvan ja juoksen kovempaa. Juoksen aukiolle, jossa on vain muutama puu, mutta sitäkin enemmän lunta. Pystyn vihdoinkin katsoa taakseni. Käännyn kokonaan ja näen sen. Tyhjyyden. Metsä on hävinnyt kokonaan. Olento on hävinnyt kokonaan. Yhtäkkiä takaatani tulee voimakas tuulenvire selkääni, josta se vierii ympäri kehoani. Kuulen voimakkaan hengityksen tulevan minua kohti. Yritän liikkua, mutta jalkani eivät tottele. Hengitys on jo niskassani ja tuo hengitys aloittaa puhumisen.

"Tervetuloa sinun loppuusi".

Yhtäkkiä herään ja räväytän silmäni sekunnin murto-osassa auki. Yritän nousta sängystä, mutta en pysty. En edes päätä. Kuulen silti viereisestä huoneesta kuuluvan tuhinan, joka kuuluu nukkumisesta. Näen vain katon. Kuulen oveni avautuvan hiljaa. En pysty sanomaan sanaakaan, eikä ovenavaaja ole vielä sanonut mitään. Tunnen varpaistani jalkaa ylöspäin kiipeävän pistelevän kipinän. Tiedostan, että vierelläni seisoo ihminen, mutta näen sen vain mustana varjona. Hitaasti varjo tulee kasvojeni eteen ja laittaa varjokätensä kaulalleni alkaen tukehduttaa minua.

Ja siinä samassa herään kunnolla. Ponnahdan istumaan sekunnissa ja tunnen kuinka kyyneleet valuvat jo valmiiksi märille poskilleni. En meinaa saada happea ja itkukohtaus vain kasvaa. Unihalvaus. Se se toinen oli. En ole ikinä saanut unihalvausta, saati nähnyt painajaista ja nyt ne molemmat iskivät samana yönä peräkkäin. Nousen sängystä kokonaan ja laitan valot päälle. Katson itseäni peilistä ja näen itkevät silmät, joita koristaa tummat rinkulat, kasvot, joita koristaa takkuiset ruskeat hiukset ja hiukan ruskettuneen ihon, jota koristaa yövaatteeni. Menen ikkunan ääreen ja katson ulos suoraan merelle ja mietin untani. "Tervetuloa sinun loppuusi", kuiskaan hiljaa itsekseni.

Tiedän, etten saisi enää unta, joten päätän laittaa yöshortsieni päälle verkkarit ja yöpaitani päälle hupparin. Kiskon vielä vanhat, mutta rakkaat valkoiset Converseni jalkaan ja otan puhelimeni laturista. Hiivin hiljaa alakertaan ja sieltä ovesta ulos. Etsin puhelimestani tiettyä yhteystietoa ja sen löydettyäni soitan siihen.

"Rose?", kuuluu hetken päästä tuo hento ja varovainen kuiskaus.

"Niko?". Niko toisella nimellä paras lapsuuden kaverini. Niko oli Hannahinkin edellä. Joskus vuosia sitten välimme katkesivat jostain syystä, jota en edes tiedä. En tiedä mikä päähänpälkähdys oli soittaa vanhalle ystävälle ja nykyiselle tuntemattomalle keskellä yötä, tarkemmin sanoen neljäntoista yli kolme.

"A-anteeks", pystyn vain sanoa, ennenkuin ääneni murtuu täysin ja kyyneleet jatkavat tulemistaan. En edes tiedä mistä pahoittelen, mutta se vain tuntuu oikealta.

"E-ei se sun vika oo. Mun se tässä anteeks pitäisi pyytää. Mä se idiootti olin, ku sut niin jätin", tuo poika aloittaa, "älä vaan syytä itseäsi siitä. Lupaatko?"

Hiljenen vain täysin ja otan puhelimen korvaltani. Katson sitä hetken ennenkuin sammutan puhelun. Niin se iski päähäni, kuin salama lottovoittoaan hakevaan.

-22.4.2011 flashback-

"Etpäs saa mua kiinni!", yksitoista vuotias Niko huutaa ja juoksee kovempaa ja kovempaa karkuun minua metsässä. Juoksen jaloistani minkä pääsen, mutta en saavuta häntä. Näen hänen käätyvän sillalle, jolle käännyn itsekin. Niko on jo sillan toisella puolella, kun minua yhtäkkiä otetaan kädestä kiinni. Alan kiljumaan täyttä kurkkua ja, minulta jos joltain ääntä ainakin lähtee. Niko katsahtaa minuun: "Huono häviäjä. Älä keksi tekosyitä, jos haluut lopettaa.". Katson tuota poikaa silmät kyyneleiden täyttyessä. Poika huomaa paniikkini ja lähtee kävelemään minua kohti. Hän kuitenkin kääntyy viime hetkellä takaisin kotikadullemme jättäen minut yksin tuon hihasta tarttujan kanssa. Käännän katseeni ja näen itseäni kolme kertaa pidemmän ja isomman miehen. Rupean tärisemään itkun voimasta. Viimeisiä huutojani, jotka kuulin olivat "Rose! Ei, älä tee sitä hänelle!". Seuraava mitä muistan on, kun tunnen kylmän veden ottavan minusta vallan. Minut heitettiin sillan alla kohisevaan jäätävän kylmään puroon.

- flashback loppuu-

Muistan yhtäkkiä kaiken täysin. En muistanut sitä silloin, enkä ennen tätä. Mutta Nikon äänen kuuleminen sai minut tajuamaan kaiken. En ollut kuullut Nikon ääntä muutamiin vuosiin ollenkaan. Romahdan maahan itkemään. Harvemmin itkin, mutta nyt kaikki on saanut vallan minusta. Äiti, uusperhe, Niko, yölliset yhtäkkiset painajaiset. Kaikki. Tärisen ja katson ruohoa. Sillä hetkellä ruoho tuntuu yllättävän kiinnostavalta, kun nypin sitä yrittäen saada itseni rauhoittumaan.

Nousen kuitenkin maasta lähtien kulkemaan kohti ulko-ovea. Juuri kun olen avaamassa ovea, saan päähänpistoksen ja lähden juoksemaan kohti rantaa. Potkin Converset jaloistani ja tunnen kostean hiekan jalkapohjissani. Heitän verkkarit ja hupparin hiekalle, puhelimeni ja kenkieni viereen. Kuljen kohti meren ja rannan rajaa, joka muuttui kokoajan aaltojen myötä. Seison hetken matalassa vedessä aaltojen osuessa jalkoihini. Lähden kuitenkin juoksemaan syvemmälle, kunnes kaadun veteen. Nousen ja huudan. Huudan kaiken tuskan sisältäni ulos kulkien samalla rantaa kohti. Kunnes romahdan jälleen. Istun rantavedessä ja itken loputkin kyyneleet, joita olen pitänyt sisälläni jo rohkeasti muutaman vuoden. Hengittäminen muuttuu taas vaikeaksi, mutta ei mahdottomaksi. Kaikki loputkin elämäni asiat vyöryvät päähäni käyden läpi jokaista muistoa.

*Kuulen äidin itkun ja lasin menevän rikki. "Sinne meni sekin pullo", kuiskasin itselleni. Jokainen ilta oli samaa kidutusta minulle ja perheelleni.*

*"Haha, mites Justin?", tuo kuiskaus kuului taas korvaani tunnilla. Ja jälleenkerran pyydän opettajalta lupaa poistua vessaan.*

*Katson kiiltävää partaterää kädessäni, joka oli aina sama helpotus ja kärsimys. Painoin terän ensin hellästi ihoani vasten, kunnes tein kaksi vierekkäistä viiltoa.*

*...*

Kaikki ne monet vuodet, jotka vainosivat pilaten lapsuuttani vain vyöryvät mieliini. En halua antaa niille liian suurta valtaa, joten päätän nousta vedestä, ennenkuin saan yhtäkkisiä päähänpistoja lisääkin. Otan vaatteni ja puhelimeni hitaasti käsiini ja huomaan Nikolta tulleen jo seitsemän soittoa ja neljäkymmentäyhdeksän viestiä. Sivuutan ne ja nousen portaita.

Menen ovelle ja juoksen hiipien huoneeseeni. Heitän kengät ja vaatteet lattialle, kunnes kuulen kahdeksannen soiton tulevan ja tällä kertaa vastaan siihen.

"Rose? Kiitos, sä vastasit, mä haluu...", lause jää kesken minun keskeyttäessä hänet. "Kuuntele tarkkaan", aloitan ja jatkan loppuun, "hyvästi". Äännähdän tuon sanan hitaasti ja selvällä äänellä, jonka jälkeen sammutan puhelun ja heitän puhelimeni lattialle. Katson sitä ilmettä väräyttämättä, kunnes tajuan pienimmänkin toivon kipinän minun ja Nikon ystävyyden suhteen olevan ohi. Jos olisin vain tajunnut kaiken aikaisemmin, enkä olisi aina syytellyt itseäni.

Jos olisin vain tajunnut kaiken aikaisemmin...

Heissan heissan kaikki ihanat lukijat!

Vähän erilainen luku tällä kertaa, vai? Haluisitteko sen kunniaks heittää jotain kommenttia tästä tarinasta?

Noihin kaikkiin mietelmiin ja flashbackiin ja kaikkeen tulee selityksiä ja järkeä myöhemmin, just wait for it. Voittehan te toki arvailla kaikkea teidän mielikuvituksilla.

See ya in next chapter!

-Viivi