The Keys of the Worlds 4

Kahdeksas luku: Kaitou Jeanne osa 6

"Maron? Huhuu?" huutelin Maronin ovella. Olin soittanut jo kaksi kertaa ovikelloa ja koittanut koputusta, mutta kukaan ei kuulunut ovelle. Juuri kun olin jo luovuttamassa ovi aukeni.

"Hmm? Suzu? Moi, tuu vaan sisään", Maron lausahti hajamielisenä. Astahdin varovaisesti hänen asuntoonsa. Se oli samankaltainen kuin omani, mutta paljon siistimpi.

"Anteeksi, täällä on vähän sotkuista", Maron pahoitteli saaden minut kohottamaan kulmiani:

"Tota, on täällä nyt siistimpää kuin mun luona."

"Tarkoitat kai sun ja Masaton?" tyttö hymähti kääntyen minuun päin.

"En. Masato lähti", huokaisin haikeasti.

"Oh, anteeksi, en tarkoittanut", hän pahoitteli punastuneena.

"Höpsis, ethän sä voinut tietää", hymähdin huokaisten, "Mistä puheenollen onks sulla kaikki kunnossa?

"Oh, joo on... Tai en mä tiedä", hän purskahti yllättäen itkuun ja kiepsahti kaulaani.

"Zen... En pystynyt pelastamaan häntä! Ja sitten oli vielä se Noin", hän nikotteli kyyneltensä lomasta.

"Hyys, ei mitään hätää", yritin rauhoitella häntä silitellen kevyesti hänen pehmeitä hiuksiaan. Annoin hänen itkeä niin kauan, että suurin nikottelu lakkasi. Olimme hetken hiljaa hänen kuivatessaan kyyneliään.

"Haluaisitko puhua siitä?" kysyin hiljaa, kuin tilannetta tunnustellen. Maron nyökkäsi varovasti alkaen hiljalleen kertoa demonin valtaamasta pojasta, Zenistä, jonka hän oli yrittänyt pelastaa, mutta oli lopulta epäonnistunut. Hän kertoi myös Noinista, opettaja Hijiristä, joka olikin sama henkilö. Joka oli 'lohduttanut' häntä yrittäen sitten väkisin viedä hänen viattomuutensa. Olin koko ajan hänen tukenaan ja kuuntelin, vaikka muistinkin kaiken lukemastani mangasta. Oli outoa, että tämä kaikki todella oli totta. Ehkä hirveää olisi sittenkin parempi sana kuvaamaan tätä. Eniten minua sattui nähdä Maron niin surullisena siinä vierelläni ja tietää, mitä kaikkea vielä voisikaan tapahtua. Luojan kiitos, en muistanut kaikkea selkeästi...

"Kuule, Maron. Mennäänkö huomenna koulun jälkeen käymään Zenin haudalla?" ehdotin piristääkseni häntä. Hän katsahti minuun, toivon kipinä silmissään ja huudahti:

"T-tekisitkö sen todella vuokseni? Tulisit hautausmaalle?"

"Höpsö, tietenkin", hymähdin havaiten Finin tulevan lähemmäs meitä.

"Finkin tulee!!" enkeli huudahteli iloissaan.

~~~

Aurinko paistoi ihanasti meidän lähtiessä hautausmaalle. Linnutkin lauloivat ja Maron vaikutti piristyneen. Hän jopa halusi käydä ostamassa ison kukka-asetelman Zenille. Tämä oli selvästi hänelle iso juttu.

"Katsokaa, kuinka kaunis tämä paikka on", Maron hehkutti asetellessaan kukkia Zenin hautakivelle. Ja hän tosiaan oli oikeassa: Tämä paikka oli upea, niin kaunis ja puhtoinen. Juuri oikeanlainen sellaiselle pojalle kuin Zen.

"Anteeksi, kun sanon tämän, mutta voisinko saada hetken kahden Zenin kanssa?" Maron kysäisi ujosti yllättäen minut ja Finin:

"T-totta kai. Me odotetaan vaikka tossa läheisessä puistossa", änkytin vilkaisten Finiä. Hän vain nyökkäsi myöntymiseksi.

~~~

"Et sitten paljasta Maronille minua", Fin aloitti istuuduttuani puiston penkille.

"Heh. Älä jaksa", huokaisin siristellen silmiäni nähdäkseni Finin auringon valossa.

"Ei kun oikeesti!!" hän kiljahti hermostuksissaan.

"No en, en. Tietkö, en oo ihan idiootti; jos kertoisin tää todellisuus muuttuisi liikaa", selitin iskien pienelle enkelille silmää.