Nothing holding me back ~ finnish

Luku 12.

Hetken kuluttua ikkunani kolahti. Katsoin ikkunasta ja näin Tinuksen seisomassa sen alla. Avasin ikkunan ja autoin hänet sisään.
"Mikset tullu oven kautta?" kysyin.
"Koska en halunnut herättää huomiota" Tinus vastasi.
"Ai näinko sä et herätä huomioo, kiipeemällä toisten ikkunoista?" kysyin.
"No en" Tinus sanoi ja naurahti. Naurahdin itsekkin.

~Skip pari viikkoo~

Makasin sängylläni ja katselin netflixiä. En ollut kuullut Martinuksesta mitään pitkään aikaan. Tai no, neljään päivään. Yhtäkkiä puhelimeeni tuli viesti. Katsoin puhelintani. Viesti oli Marcukselta. Avasin whatsapin ja luin viestin. Järkytyin. Juoksin ulos huoneestani, ja ulos talosta. Avasin puhelimeni ja lähetin Marcukselle viestin.
"Sori, mut nää on nyt hyvästit, mulla on ollu niin paska elämä ja nyt kun Martinuskin on poissa, niin en voi enää jatkaa, hyvää loppuelämää" luki viestissä. Sitten juoksin metsään. Menin kallionkielekkeelle josta pääsisin hyppäämään veteen. Otin vielä snapin paikasta ja kirjoitin siihen:
"Täydellinen paikka lopulle." Laitoin snapin mystoryyn. Sitten laitoin puhelimeni penkille. Ja olin juuri hyppäämässä kun kuulin Martinuksen äänen huutavan minulle. Käännyin katsomaan taakseni mutta huutaja ei ollutkaan Martinus vaan Marcus. Miksi niiden kahden piti olla identtisiä.

"Ella odota" Marcus huusi.
"No mitä nyt, eikö nykyään saa ees tehä itsemurhaa rauhassa" kysyin itku kurkussa.
"Saat, kohta" Marcus sanoi.
"Jaahas no mitä asiaa" kysyin.
"Älä pliis tee sitä, yhden pojan takia ei tarvitse satuttaa itseään, elämä voi jatkua, vaikka joku häviää" Marcus sanoi, hänen äänestään kuuli että hän alkaisi itkemään ihan just.
"Mut, mulla ei oo enää mitään, isä on kuollu, martinus kuoli, mun elämä on ihan perseestä, mun ei oo mitään järkee olla täällä" itkin.
"Jos sä nyt hyppäät, niin monen ihmisen elämä muuttuu hyvin paljon, esim. sun äitin, sun sukulaisten, mun vanhempien, Emman, mmereitten, vaik niiden on kyl jo muuttunu, kun martinus..." Marcus itki.
"Miks sun vanhempies ja emman elämä muuttuu?" kysyin.
"Koska mä hyppään mukana" Marcus sanoi ja otti minua kädestä. Halasin tätä nopeasti ja sitten ryhdistäydyin.
"No mä ainakin aijon tehdä sen että..." sanoin.
"Okei, tehdään se" Marcus sanoi. Kävelimme ihan reunalle.
"1, 2, 3, nyt" laskimme yhteen ääneen.

Ja hyppäsimme.

Nyt tiedän mitä tarkoittaa että elämä vilisee silmien edessä.

//Viimenen luku, koska ei oo tähän tarinaankaan motii. Kiitos kaikille lukioille.

Käykää lukee mun toista tarinaa, ja seuraa mun tarinakäyttäjää igs @stoorimm, Kiitos❤//