Nothing holding me back ~ finnish

Luku 2.

(edellisessä luvussa Ella alkoi kertomaan Martinukselle miksi oli kielletyssä paikassa)

"Odottelin siinä hetken kiltisti eteisessämme. Yhtäkkiä yläkerrasta kuului huuto *EI*. Juoksin yläkertaan. Näin äitini lattialle lyyhistyneenä isäni ruumiin vieressä. Juoksin takaisin alakertaan löysin isäni puhelimen ja soitin sillä hätänumeroon. Poliisi tuli hetken kuluttua paikalle. He veivät minut pois, tätini luokse. En tiedä mitä niiden kahden viikon aikana kun olin tädilläni tapahtui. Mutta kun äiti haki minut niin minua ei vietykkään enää kotiin. Me menimme uuteen, nykyiseen kotiimme. Elelimme pari kuukautta melko rauhassa uudessa kodissamme. Kunnes äiti löysi uuden miehen. Mies oli narkkari ja juoppo ja väkivaltainen. Äiti ei vaan nähnyt sitä, hänen mielestään mies oli aivan täydellinen. Vielä pari kuukautta meni ihan siedettävästi. Mutta sitten mies sai äidinkin juomaan. Ja lopulta myös vetämään huumeita. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kauheita. Joka viikko ainakin kerran joudun tulemaan tänne karkuun kun he yrittävät antaa minullekin huumeita ja viinaa tai isäpuoleni yrittää alkaa tekemään jotain, tiedät kyllä varmaan mitä, minun kanssani. Olen kahden vuoden aikana tullut liian monta kertaa raiskatuksi. Tänäön tulin tänne sen takia että äiti yritti hakata minua paistinpannulla koska en ollut siivonnut silläaikaa kun he olivat baarissa.
Tulen tänne aina siksi että täällä minulle tulee mieleen ne hyvät ajat kun minulla oli vielä perhe ja kaikki oli hyvin" lopetin tarinani. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Pelkästään hyvien aikojen ajatteleminen sai minut melekein itkemään. Tunsin kuinka pari kyyneltä valui poskeani pitkin. Martinus huomasi että itkin ja laittoi kätensä silleen hartioilleni. Nojasin hänen olkapäähänsä ja kyyneleeni tippuivat hänen paidalleen. Hän tuntui vain niin turvalliselta.
"Oot joutunut kokemaan tosi paljon" hän sanoi.
"Ja otan osaa isäsi kuolemasta" hän jatkoi.
"Kiitos" sanoin. Hänen paidassaan oli pieni tummempi kohta johon kaikki kyyneleeni kokoajan tippuivat.
"Tiedän että tämä on ehkä vähän epäkohtelias kysymys, mutta mikset ole lastenkodissa?" Martinus kysyi.
"Isäpuoleni on sanonut että jos kerron jollekkin niin hän pitää huolen siitä että äitini, minä ja parhaat kaverini kuolevat." vastasin.
"Aika kova uhkaus" martinus sanoi.
"Niin paitsi että kuolen muutenkin kohta ahdistukseen, äiti kuolee huumeisiin ja kavereita minulla ei ole" sanoin.
"Miten niin?" Martinus kysyi.
"No olen aina ollut vähän outo. Ennen oli kaksi henkilöa jotka eivät pitäneet minua outona ja he olivat kavereitani. Mutta kolmosella toinen heistä muutti osloon. Ja nelosella minun ja toisen kaverini tiet erosivat koska hän löysi uusia ystäviä jotka olivat koulun cooleimpia tyttöjä. Joten nelosesta asti olen ollut koulussa aina välitumneilla yksin" kerroin.
"Ei kenelläkään oikeasti voi olla noin huono tuuri" Martinus sanoi.
"Onneksi edes tätini ja mummoni asuvat tässä aika lähellä niin minulla on edes joku jonka kanssa jutella. Tätini ja mummoni ovat minulle kuin vanhemmat, heiltä saan kaikki rahanai joilla saan ostettua vaatteita ja ruokaa" kerroin.
"Aika rankkaa varmaan" martinus sanoi.
"Joo, mutta siihen tottuu" sanoin.

//Näitä tulee nyt vielä ainakin 1//