robin packalen - mä tarvin jotain aitoo

sä saat minut suuttumaan,saat mut nauramaan yhdellä lauseella

Perjantai on aurinkoinen ja Turku on mahdottoman kaunis kaupunki. BMW kiitää kohti parempaa asuinaluetta ja pysähtyy suuren valkoisen talon pihatielle. Nostan laukun olalleni ja hengitän syvään samalla, kun kävelen Robinin perässä ulko-ovea kohti.

"Älä jännitä, ne on tosi rentoja", mies lupaa huvittuneena ja ottaa käteni omaansa. Mä en ole yhtään tottunut tällaiseen ja toivon, että voisin luistaa tilanteesta ja lähteä kotiin. En kuitenkaan kerkeä toteuttaa suunnitelmaani, sillä ulko-ovi on auki ja Robin vetää mua perässään sisälle.

Eteisaulassa seisoo laiha, silmälasipäinen nainen valkoinen paitapusero ja mustat farkut jalassaan. Naisella on suuri hymy huulillaan ja silmistä paistaa innostus.

"Ihana nähdä vihdoin! Mä olen Nina", nainen esittelee itsensä ja tarttuu lämpimästi käteeni.

"Sini", ilmoitan nimekseni, enkä tiedä miksi jännitän vieläkin vaikka Nina on selvästikin tosi mukava.

"Mika! Tule esittelemään ittes, täällä on Robinin tyttöystävä!" Nina huudahtaa keittiön suuntaan ja mä kalpenen.

"Äiti, me ei olla sovittu vielä mitään", Robin huokaisee ja tilanne muuttuu hyvin kiusalliseksi. Nina irvistää, mutta hymyilee taas kun ilmeisesti Robinin isä tulee luoksemme.

"Katoppas! Mistä oot näin nätin tytön löytäny?" Mika vitsailee Robinille ja kääntyy sitten esittäytymään mulle. Mä hymyilen ja kerron nimeni, jonka jälkeen Robin kyllästyy ja vetää mut yläkertaan kanssaan.

"Kohta syödään illallista, voidaan puhua sitten enemmän!" Nina huudahtaa perään iloisesti ja katoaa keittiöön miehensä kanssa. Robin avaa valkoisen oven ja sen takaa paljastuu mun kämppäni kokoinen huone. Vasen seinä on valkoinen ja siinä on myös ovi, joka paljastaa kylpyhuoneen joka toimii myös vaatehuoneena. Perimmäinen seinä on beige ja sen vierustalla on iso parisänky, jota ei ole pedattu - niin Robinmaista. Vasen seinä on myös valkoinen ja sille on ripustettu tauluja Robinin ennätyksistä ja hyllyjä, joissa on voitettuja palkintoja. Hullua, kuinka en edes ole perillä miehen musiikkibisneksestä. En todellakaan tiennyt, että mies on voittanut EMA ja Emma-palkintoja.

"Vaikuttavaa", myönnän palkinnoille ja Robin tulee taakseni hymyillen, kietoen kätensä ympärilleni. Mies painelee pehmeillä huulillaan kaulalleni pieniä suudelmia, mutta lopettaa kuullessaan puhelimensa soivan.

Robin puhuu puhelimeensa uuvuttavan kauan, mutta mä keskityn oven kahvaan jota painetaan alaspäin. Lopulta se aukeaa hitaasti ja sen takaa paljastuu pieni, ruskeatukkainen tyttö. Mä hymyilen Robinin näköiselle naperolle ja kumarrun sen tasolle.

"Kuka sä oot?" tyttö kysyy hämillään ja tuijottaa mua ruskeilla silmillään, suu auki.

"Sini", hymyilen. "Kuka sä olet?"

"Mira", tyttö hymähtää ja siirtää katseensa Robiniin, joka on vihdoin lopettanut puhelunsa ja tullut luoksemme. "Äiti käski syömään."

Tällä kertaa mun puhelimeni alkaa huudattaa soittoääntään, joten lupaan tulla perässä ja näen näytöllä Veeran nimen. Robin ja Mira jättävät mut puhumaan rauhassa puhelimeen.

"Meillä on kaikki valmista, millon sä tuut?" nainen aloittaa hyväntuulisesti ja mun sydän pysähtyy. Voi helvetti, miten unohdin näin nopeasti meidän suunnitelmat tyttöjen illasta? "Haloo, ootko sä siellä?"

"Joo, oon. Tai siis mä oon nyt Turussa", huokaisen ja Veera hiljenee tietäen, ettei pitäisi seuraavasta lauseesta. "Mä unohdin kokonaan, oon tosi pahoillani. Miten ois ensviikonloppu?"

"Ei tarvi, eiköhän me pärjätä ilman suaki", Veera tokaisee ja katkaisee puhelun. Mun sydäntä kylmää, ei Veera ole ikinä puhunut mulle noin. Mä taidan oikeastikin olla tosi itsekäs ja maailman huonoin ystävä. En halua olla yksi niistä tytöistä, jotka unohtavat ystävänsä heti kun kuvioihin tulee joku jätkä. 

Huultani purren laskeudun portaat alas ja istun pöytään vaisusti. Muut eivät huomaa mitään, enkä haluakaan että pilaan iloisen tunnelman. Osallistun joihinkin keskusteluihin parhaani mukaan, mutta loput ajasta keskityn taivaallisen pihvin ja muusin syöntiin. 

Pöydässä istuu myös Robinin toinen sisko, vähän Miraa vanhempi - ehkä yksitoistavuotias. Tyttö ei oikein puhu mulle, eikä edes kerro nimeään. Päätän jättää asian myöhemmälle ja vastaan Ninan kysymykseen äitini asuinpaikasta. Kerron myös siskostani ja tiiviistä kaveriporukastani, joka ei kylläkään vuokseni ole enää niin tiivis. 

"Mun pitää varmaan mennä takas Helsinkiin huomenna", kerron Robinille, kun olemme syöneet ja palanneet miehen huoneeseen. Robin kurtistaa kulmiaan kysyvästi ja tiputtaa puhelimensa vierelleen sängylle. Itseasiassa mies on ollut tänään hyvin paljon puhelimellaan, mutta kuittaan sen työasioilla.

"Mä unohdin, että lupasin viettää aikaa tyttöjen kans", selitän. 

"Aijaa", mies tokaisee ja tuntuu, kuin toi olisi vihainen. Huokaisen, sillä nähtävästi en osaa miellyttää ketään. Robinilla on taas puhelin käsissään ja mua ärsyttää niin paljon, etten voi hillitä itseäni. Otan uusimman iPhonen ronskisti pois mieheltä, niinkuin toi olisi kolmevuotias. Heitän kapulan sängyn jalkopäähän ja Robin katsoo mua ilmeettömästi.

"Miksi sä oot yhtäkkiä känkkäränkkä? Ihan äsken sä melkein hypit onnesta", tiuskaisen ja mies rikkoo katsekontaktin laskemalla katseensa alas. 

"Sofia pommittaa mua ja haluaa nähdä", Robin kertoo lopulta ja mielialani laskee entisestään jos se on edes mahdollista. Jos ex-tyttöystävän viestittely saa toisen noin pahalle päälle, niin selvästikin noiden välillä on jotain selvittämättä. 

"Selvä, sitten sun varmaan pitää tehdä niin."

"Miksi ihmeessä mä haluaisin nähdä Sofiaa?" Robin kysyy ja katsoo mua tiiviisti silmiin kuin odottaen että sanoisin jotain, mikä saisi miehen raivon partaalle. 

"Miksi sä käyttäydyt noin uhkaavasti? Mä en oo tehny sulle mitään!" huudahdan, mutta kuitenkin niin ettei ääneni kuulu ulkopuolelle. Olisi maailman nolointa, jos muut kuulisivat meidän riitelevän.

Robinin puhelin soi, muttei mies tee elettäkään vastatakseen siihen. Lopulta mä kyllästyn ääneen ja vastaan puheluun painaen puhelimen korvalleni.

"Vihdoin! Ootko sä himassa? Mä voisin tulla käymään ja voitais jutella", kuulen Sofian äänen ja sydämeni on haljeta adrenaliinin määrästä. Mun tekisi mieli heittää puhelin päin Robinin naamaa, mutta hillitsen itseni ihmeellisen hyvin.

"Jos sä astut jalallakaan tänne, niin mä tapan sut", ilmoitan ja Robinin vihaiseen ilmeeseen tulee särö. Mies pidättelee hymyä, mutta mua ei naurata yhtään.

"Häh? Kuka siellä?" nainen kimittää toisesta päästä. "Mitä sä sanoit? Anna Robinille!"

"Annan", lupaan ja katkaisen puhelun. 

"Mitä sä annat?" Robin virnistää.

"En mä tiedä, ei se kertonu", hymähdän ja pikkuhiljaa alan rauhoittua. Mies naurahtaa ja nostaa mut hajareisin syliinsä. Toi silittää poskeani ja mä värähdän. 

"Mä oon vieläkin vihainen", ilmoitan liu'uttaen käteni miehen takaraivolle. Puristan pehmeät hiukset nyrkkiini ja Robinin virnistys levenee.

"Mua pelottaa", mies kuiskaa kiusallaan ja tönäisen nauravan miehen makaamaan selälteen. Istun edelleen ton lantion päällä ja aion kostaa aiemman - mä en tykkää olla mustasukkainen. Suutelen miehen leukaperää, kaulaa ja rintakehää. Toi huokaisee mielihyvästä ja mä jatkan suutelua alaspäin, mutta lopetan vyötärölle. 

"Mä meenki tästä suihkuun, aikanen herätys", hymyilen ja nousen, tuntien Robinin uhmakkaan katseen polttavan reikää takaraivooni. Virnuilen itsekseni: Sini 1, Robin 0.