First we were only friends...

26

Istuudun taksin takapenkille äidin viereen ja rummutan innoissani reisiäni.
Matka kohti oikeaa kotia Troforsissa alkaa nyt.
"Voi kuules, tässä on vielä aikamoinen matka edessä" äiti naurahtaa.
"Täs on ollu aikamoisen pitkä vuosi takana, joten tää matka ei kyllä pitkältä tunnu" vastaan puristaen käsiäni nyrkkiin ja hymyillen suuresti.
Taksi kuski kysyy isältä voidaanko lähteä ja painaa sitten kaasua saatuaan isältä myöntävän vastauksen.
>>>>
Lentomme laskeutuu ja poistumme koneesta muiden matkustajien perässä.
Menemme odottamaan laukkujamme, jotka saapuvat yllättäen nopeasti ja pääsemme lähtemään.
Isän kaveri seisoskelee lentokentän parkkipaikalla automme vieressä ja vilkuttaa huomatessaan meidät.
"Heii" isä tervehtii ja halaa kaveriaan niin kuin miehet nyt halaavat.
Pakkaamme matkalaukut automme takakonttiin ja isä kiittää kaveriaan automme huolehtelemisesta.
Sitten pääsemme huristelemaan kohti kotia, jonne ei olisi enää kuin viiden tunnin matka.
Tutut maisemat vilisevät silmissäni isän ajaessa kovaa vauhtia eteenpäin, kohti Troforsta, parasta paikkaa koko maailmassa.
"Millon ootte peril?" Martinus kysyy minulta lähettämässään snäpissä. "Suunnillee kuudelt" vastaan tälle hymyillen kirjoittaessani tekstiä, koska ei olisi enää kauaa, että näkisin Martinuksen.