First we were only friends...

30

"Miten meinaat kertoo täst teijä faneille? Nehän pillahtuu iha täysin" sanon hiukan hermostuneena Martinukselle ja päästän irti tämän kädestä.
"Ehm..." tämä mutisee.
"Ei me tätä voida salata... se ei tunnu reilulta" sanon. Martinus raapii päätään ja yrittää keksiä jotakin.
"Meil on vaik kuinka monta haastatteluu, joissa varmasti kysytää 'onko teillä tyttöystäviä' joten Martinus kertoo siinä sitte" Marcus sanoo päättäväisenä hiippailtuaan luoksemme.
Martinus katsoo veljeään hymyillen ja sanoo: "Niin mä teen!"
Hymähdän.
>>>>
"Pitäkää hauskaa Oslossa!" sanon Marcukselle ja Martinukselle, jotka ovat juuri lähdössä ajamaan lentokentälle isänsä kanssa.
Marcus hymyilee ja käy autoon istumaan samoin kuin Kjell tekee myös.
Martinus puolestaan avaa auton oven, mutta juoksee luokseni ja antaa pusun.
"Mul on nyt jo ikävä sua!" tämä sanoo ja halaa vielä nopeasti ennen kuin menee autoon.
"Mullaki sua..." mutisen ja auto lähtee liikkeelle.
Vilkutan pojille ja heidän isälleen ja nousen itse pyörän selkään ja lähden polkemaan kotiin.
Minua vastaan kävelee vanha mies. Hän on oikeastaan se mies, jonka tapasin kun tapasin Martinuksen ensimmäistä kertaa kunnolla.
"Hei Edith!" mies sanoo hymyillen lämpimästi. Pysähdyn pyöräni kanssa ja hymyilen vanhalle miehelle.
"Hei" tervehdin myös hämmentyneenä siitä että mies tietää nimeni.
"Nimeni on Petter" mies kertoo. "Ja jos ihmettelet mistä tiedän nimesi, älä kysy, satun vain tietämään" hän naurahtaa ja hymyilee jälleen lämpimästi.
"Kun näin sinut satuin muistamaan sen illan kun kävelit tätä tietä, tavattuasi sen pojan, Martinuksen, jonka luota taisit juuri tulla"
Olen aivan hämilläni.
"Niin joo, sä olit sillon oikeessa, mä tykkäsin siitä ja tykkään edelleen" sanon hymyillen ja hyvästelen miehen ja jatkan matkaani.