First we were only friends...

22

"Katotaa kauhuleffa" Marcus ehdottaa saavuttuamme olohuoneeseen.
"Ehm..." mutisen.
"Ekkö uskalla kattoo" Marcus virnistää.
"Uskallan" vastaan kylmän viileästi ja kytken tv:n päälle.
>>>>
Olohuoneessa on pimeää. Ainoastaan tv:stä tuleva valo valaisee huonetta hiukan.
Martinus, minä ja Marcus istumme sohvalla vierekkäin ja tuijotamme tv ruutua, huomaamatta, että ulko ovi käy.
Pian emme ole olohuoneessa enää kolmen.
Oikealla puolellamme seisoo kaksi henkilöä.
Alan kiljumaan täyttä kurkkua, kun tv päästää kauhean äänen toisen henkilöistä astuessa meitä kohti.
Valot menevät päälle ja henkilöt paljastuvat vanhemmikseni.
Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa.
Pojat, sekä vanhempani alkavat käkättää yhdessä minulle.
"Ei ollu hauskaa! Säikähin oikeest iha pirusti!" murjotan.
Martinus kaappaa minut varovasti haliin ja Marcus tekee samoin.
>>>>
"Onhan kaikki mukana?" äiti kysyy sadatta kertaa hermostuneena. "On on" isä tuhahtaa istuessaan autoon.
"Mul tulee sua ikävä! Lupaathan soitella" sanon Martinukselle, joka on tullut sanomaan heipat ennen, kuin lähdemme Suomeen.
"Mullaki sua! Ja lupaan soitella" Martinus vastaa hymyillen. Hänen silmäkulmassaan on kyynel, joka valuu tämän poskelle.
"Itkeksä" kysyn huvittuneena. "En" Martinus vastaa vitnistäen. Kohotan kulmiani hymyillen ja halaan Martinusta.
Martinus auttaa minut autoon istumaan ja ojentaa kepit minulle perässä.
"Nähään pian!" sanon vaikka näemme vasta noin vuoden päästä seuraavan kerran.
"Heippa! Pitäkää hauskaa Suomessa!" Martinus toivottaa ja sulkee auton oven.
Avaan ikkunan ja vilkutan Martinukselle kun isä lähtee ajamaan viiden tunnin ajomatkan päässä olevalle lentokentälle.
// sori ettei oo tullu muutamaa päivää osaa ku en oo ollu viimesen kolmen päivän aikana juuri yhtää kotona nii ei oo ollu aikaa