First we were only friends...

47

Kun saavun vihdoin sairaalalle, olen niin uupunut että olen lähellä pyörtyä noustessani rappusia ylös kohti ovia.
Vedän oven auki ja näen Marcuksen istumassa aulassa. Hän on painanut pään käsiinsä, joten ei huomaa tuloani.
"Marcus!" huudahdan ja tämä nostaa katseensa minuun. Kävelen ripeästi tämän luo.
Marcus nousee seisomaan ja vetää minut tiukkaan halaukseen.
Itku joka oli loppunut juostessani tänne alkaa jälleen.
"Sitä ei oo enää..." Marcus mutisee korvani juuressa. Vedän itseni kauemmas ja katson häntä ei-voi-olla-totta-ilmeellä.
Marcus nyökkää ja vetää minut haliin. Itkemme siinä toisiamme vasten siihen asti kunnes kuulen tutun äänen sanovan: "Onko Martinus taivaassa?" Se on Emma.
Irtaannumme Marcuksen kanssa toisistamme.
Anne ja Kjell, joka pitelee Emmaa sylissään ovat tulleet luoksemme.
"Tule tänne Edith" Anne sanoo katsoen minua surullisena. Suorastaan juoksen Annen halaukseen. Tämä silittää päätäni ja kyyneleiden tulo loppuu. Niitä ei vain tule enempää.
"Haluatko käydä katsomassa häntä" Anne kuiskaa. Mietin hetken, kunnes vastaan: "haluan..."
Lähdemme Annen kanssa huoneeseen, jossa Martinus makaa elottomana. Sisälläni tuntuu todella kurjalta.
Anne jää kauemmaksi odottamaan, kun minä kävelen Martinuksen vierelle.
"Martinus, minä tässä, Edith. Halusin vaan sanoa, että sulla on aina paikka mun sydämessä, vaikka oletkin poissa. Mä rakastan sua" sanon ja loppua kohden se on pelkkä hiljainen kuiskaus.
"Mä rakastan su..." vaivalloinen kuiskaus kuuluu, kun lähden kävelemään kohti Annea.
"Martinus!!" kiljaisen ja laitteet alkavat piippailla hulluna.
Martinus elää sittenkin!

// The end! Tää loppu on nii epätodellinen, mut ketä se haittaa?🤷🏼‍♀️ Ja tää oli viimenen osa tätä "tarinaa", joten kiitokset teille kaikille, ketkä ootte lukenu tätä <3 Luv u❤️