First we were only friends...

23

Poistumme lentokoneesta muiden matkustajien kanssa ja suunnistamme paikkaan josta matkalaukkumme tulevat.
Minua oksettaa, joten käyn äidin kanssa istumaan penkille.
Katsellessani ympärilläni hääriviä ihmisiä huomaan pikkutytön, jolla on yllään Marcuksen ja Martinuksen huppari ja muutama ranneke oikeassa ranteessaan.
Tyttö on todella suloinen.
"Nonni nyt lähetää" isä sanoo kävellessään luoksemme suurien matkalaukkujemme kanssa.
Suuntaamme autovuokraamoon, josta isä on meille varannut auton ja hienon sellaisen!
Survomme matkalaukut auton takaluukkuun ja lähdemme navigaattorin voimin etsimään 'kotiamme'.
"Edith ollaan perillä" äiti huikkaa minulle ja säpsähdän hereille.
Vanhempani ovat kantaneet matkalaukut jo sisälle ja ulko-ovi on apposen auki.
Kömmin ulos autosta.
Talo on valkoinen ja kohtuullisen iso ottaen huomioon, että meitä asuu talossa vain kolme.
Koko talo on tyhjillään, mutta äidin kaverit ovat luvanneet auttaa hankkimaan huonekaluja, joita he lähtevät tänään vielä ostamaan.
"Ollaan perillä" kirjoitan Martinukselle snäpissä.
"Millane teijä talo o?" tämä kysyy.
En vastaa mitään vaan soitan Martinukselle facetimen ja lähden näyttämään taloa hänelle. Se on kylläkin hiukan hankalaa, kun jalka on paketissa ja joudut käyttämään kepukoita apunasi...
>>>>
"Hauska tavata Edith!" Amanda, äidin kaveri tervehtii ja halaa minua.
"Samoin" vastaan hymyillen.
"Me palaamme parin tunnin kuluttua" isä sanoo ja suukottaa otsaani, kuin olisin viisi vuotias pikkutyttö, joka jää ensimmäistä kertaa yksin kotiin.
"Juuh" vastaan ja suljen oven vanhempieni ja Amandan perästä.
Seuraavat pari tuntia tulevat varmasti olemaan kauheaa, kun joudun olemaan yksin kotona ja Martinuskin sattuu olemaan futisharkoissa, ettei voi jutella kanssani.