Evakon laulu (UUSI)

1

Nallipyssyn paukahdus jäi kaikumaan ilmaan ja se tuntui kantautuvan vaikka kuinka kauas asti.
Piikkarit irtaantuivat maasta, mihin ne olivat tiukasti painautuneet, kuljettaen mukanaan kentän hiekkaa kevyinä pölypyörteinä.
Ympäriltä kuului kiihkeitä, monisävyisiä huutoja. Hurrausta, huohotusta ja töminää.
Juoksija vilkaisi sivulleen nähdessään silmäkulmassaan liikettä. Joku yritti ohitse. Pieni, vielä hennonpuoleinen keho otti vielä yhden, pitkän ponnistuksen, ja katse tarkkeni valkoiseen viivaan, joka oli maalattu kaarevan kentän pitkälle sivulle.
Juoksijan mieli huusi: Vielä kymmenen metriä....
Se tapahtui hetkessä. Aikaa mittaavien pukumiesten aikaraudat pysähtyivät. Nallipyssy paukahti toistamiseen. Juoksija syöksähti maahan kuin lennosta.
Yleisö villiintyi, ja joku nosti hänet maasta. Kaverit naureskelivat iloisina kentän reunalla.
"Ja alle viistoistvuotiaide kuuenkymmene metrin sprintin o voittanu Antero Jokinen!"
Olo oli kuin humalaisella. Aivan kuin olisi huipannut, melu ympärillä kiihtyi ja ääniaallot aivan kuin humahtelivat hänen tajuntaansa. Poika nojautui kaverinsa olkaan, ja kaveri löi häntä lapaan iloisesti virnistäen.
"Ei hitto sie ootki kov vastus...."
"Äl ny...", voittaja naurahti vaatimattomaan sävyyn.
Antrean suojeluskuntapiirin kesäkisat kuumana kesäpäivänä vuonna 1939 olivat vetäneet puoleensa kyläläisiä ja suojeluskuntalaisia kauempaakin.  Suojeluskuntalaiset kilpailivat leikkimielisesti toisiaan vastaan juoksussa, yleisurheilussa, ammunnassa sekä ratsastuksessa. Välillä leikkimielisyys kuitenkin unohtui, ja Anterokin sai osakseen muutamia katkeria ja halveksivia, syrjäkarein luotuja katseita naapurikylien talollisten pojilta.
Anterosta tuntui hirmuisen hupsulta. Hän oli päihittänyt monet muut suojeluskuntapojat näinkin raskaassa lajissa, kuin juoksussa, vaikka hänen lapsuutensa elinympäristö oli huonompi, kuin muiden.
Eihän urheilu katsonut kotipiiriä sen tarkemmin, mutta sieltä kaikki oli aina lähtöisin.
Voitto tuntui mahdottomuudelta hieman kitukasvuiselle pienen torpan pojalle, mutta nyt hän oli tehnyt sen.
Kaverit kehuivat ja onnittelivat häntä iloiseen sävyyn, ja Antero paistatteli suurta mielihyvää tuntien noiden joukossa. Hänen katseensa osui paikallisen poikaosaston päällikköön, joka oli Jokisten perhetuttu. Ehkäpä pieni ylpeys sävähti miehenkin äänestä, kun tuo kätteli poikaa onnitellakseen:
"Hyvinhä se män. Mitä sie suotta epäröit?"
"Empähä epäröi enää", Antero vastasi voittajan varmuudella, ja mies hymyili vetäytyessään. Poika kuuli takaansa muutamia naurahduksia poistuessaan sivummalle poikajoukon keskuudessa.
Voitto ei ollut yllätys pelkästään hänelle itselleen. Kaikki tiesivät hänen taustansa. Kaikki tiesivät hänen perheensä vaatimattomat kotiolot. Sen vuoksi hänellä ei uskottu olevan pienintäkään mahdollisuutta juosta ensimmäisenä maaliviivan ylitse. Monet olivat yrittäneet puhua hänet olemaan osallistumatta, mutta poika oli näyttänyt epäilijöilleen.

Anteron katse seuraili uteliaana seuraavien juoksijoiden asettumista lähtöriviin. Monet vielä hieman verryttelivät, ja pojan katse kiinnittyi hetkeksi isoveljeen.
Vakavan ja vähäpuheisen veljen ajatukset olivat selvästi tulevassa suorituksessa, sillä tuo ei näyttänyt edes huomaavan vesipulloa, jota tuolle tarjottiin.
Antero oli aina saanut olla ylpeä veljestään, joka oli jo moninkertainen mestari juoksussa suojeluskunnan omassa urheiluseurassa.
Pikkuveljen haave oli tulla yhtä menestyneeksi urheilijaksi, kuin vanhempi veli, joka lähenteli iässään jo yli kahtakymmentä vuotta. Hän oli varma, että veli pääsisi vielä pitkälle lajissaan. Monet muutkin olivat varmoja siitä, ja heidän korviinsa oli kiirinyt huhuja, joiden mukaan seura etsisi nuorukaiselle parasta mahdollista valmentajaa.
Vanhempi veli itse haaveili vain pitävänsä hallussaan seuramestaruuden, sillä hän oli vähään tyytyväinen. Lisäksi jo titteli Suomenmestari tuntui turhan vaikuttavalta. Euroopan - taikka jopa Maailmanmestaruus taas oli liian kaukaahaettua.
Isoveli venytteli keskittyneesti, ja kentän ainokaisesta kaiuttimesta lueteltiin lähtijöiden nimiä.
Kuullessaan veljensä nimen Anteron sydän hypähti kurkkuun ja hän selvästi jännittyi - onnistuisikohan Topias säilyttämään seuramestaruutensa?