Evakon laulu (UUSI)

6

Viimeiset syyssateet pieksivät maata. Jokelan viljat ja heinät oli niitetty sekä pellot kynnetty. Tunkkainen savimaa muuttui paikoitellen liejuksi.
Silloin tällöin parvi kahlaajia, vuoronperään kurjet ja kuovit, käväisi mudan peittämällä aukiolla. Muutamat talventörröttäjät olivat jääneet ojanpientareelle pystyyn. Niiden suojissa kyyhötti pitkänokkainen isokuovi, jota Antero katseli kovin kiinnostuneena torpan ikkunasta. Ulos piiskaavaan sateeseen ei ollut menemistä, sen Antero oli saanut jo kertaalleen kokea, kun oli yrittänyt lähteä käväisemään kylällä. Hän oli ajanut Topiaksen harmaanvihreällä pyörällä nurin, ja palannut likaisena, turhautuneena raahautuen, takaisin kodin nurkkaan. Sisällä poika viihdytti kissaa, joka ei sekään halunnut poiketa ulos edes hiirijahtiin. Äiti syötti kissalle kermaa ja maitoa, ja kissa joi sen mielellään. Mietti kai, että jos kerta tarjotaan, niin samahan se on vetää parempiin suihin.
Niinä sadepäivinä Antero oppi enemmän Miuru-kissan sielunelämästä, kuin koskaan aikaisemmin. Antero oppi, kuinka Miuru nautti olostaan uunin laella lämpimässä, ja kuinka se tykkäsi asettua aina joskus keskelle lattiaa niin, että isä oli langeta siihen. Antero oppi, kuinka tarkasti kissa seurasi ikkunasta luonnon eläinten vipinää, ja Antero oppi, kuinka näppärästi kissa nappasi kärpäsen suoraan lennosta.
Miuru istui usein Anteron vieressä ikkunan ääressä ja katseli kai samaa näkyä kuin hänkin - märkää peltoa ja sinne laskeutuneita lintuja.
Ja siinä kissa oli nytkin, ja hieman hajamielisenä Antero silitteli sen harmaiden korvien päitä. Miuru kehräsi tyytyväisenä. 
Pellolla seisoskeleva kuovi otti muutamia harppauksia aukealle, pois ojanpientareen kasvillisuudesta. Se seuraili vaivihkaa taivasta haukkojen ja muiden petolintujen varalta (jotka olivat kyllä melko harvassa) lähestyessään parin kurjen parvea. Antero huomasi, kuinka kurkiparveen oli liittynyt taas kaksi uutta lintua. Päivä päivältä kurkien määrä pellolla lisääntyi, välillä ne lensivät pois, lähtivät ties minne, mutta palasivat sitten taas entistä suurempana joukkona.
Antero katsahti ikkunalaudalla lepäävää isänsä joskus aikoinaan hommaamaa lintukirjaa. Se oli suuri, punakantinen opus, jonka reunat oli koristeltu lehtien muotoisilla kohokuvilla. Poika kuljetti sormeaan kuviota pitkin.
Isä oli hieman pitkin hampain sallinut pojan ottaa kirjan. Sitä ennen kirjaa oli säilytetty lähestulkoon koskemattomana isän kirjahyllyssä kamarin seinustalla.
Kirjahyllyssä lepäsi muutamia muitakin kirjoja, kuten jonkun IK:n kirjoittama Punainen viiva. Siitä kirjasta Antero piti tavattoman paljon. Ei hän tiennyt, kuka IK oli, eikä hän tiennyt, miksi IK oli kirjan kirjoittanut, ei hän ymmärtänyt kirjan poliittista taustaa, vaan hän piti siitä sen pienen toiminnallisuuden vuoksi. Usein Antero luki vain tarinan alun ja hyppäsi sitten tarinan loppuun. Oli viihdyttävää lukea talviunilta heränneestä karhusta, joka etsi syötävää kurnivaan nälkäänsä, sekä tarinan kohtalokkaasta lopusta, missä karhu vuodatti "punaisen viivan" hangelle.
Antero siirsi katseensa taas kaipaavasti ulos. Näkökenttään osui sateessa taapertava isä. Välillä tuo näytti juuttuvan liejuun kiinni saappaistaan.
Sade muovasi pihan hiekkaa ja soraa, ja etuportaan eteen muodostui hieman samanlaista mutaa, mitä pellolla oli.
Isä näytti huutavan jotain navetan suuntaan. Topias vilkaisi isää rakennuksen räystään suojista.
Kaksikko kävi jonkun lyhyen keskustelun, ja asetettuaan lapionsa navetan seinustaa vasten, harppoi Topias isänsä luokse. Peräkanaa nuo astelivat porstuaan, ja kun sisempi ovi aukeni, tulvahti tupaan sateen raikas tuoksu.
Antero hymyili leveästi nähdessään Topiaksen kuraiset vaatteet. Tuo oli ollut aukaisemassa navetan takaista ojaa, joka oli sortunut vesimassojen painon alla.
Isoveli istahti pöydän ääreen, ja Antero siirtyi sen paksun lintukirjan kanssa tuon vierelle, kun näytti siltä, että isoveli oli hengähtänyt tarpeeksi.

Topias nosti katseensa pöydän kuluneesta pinnasta ensin kirjaan, joka oli leväytetty hänen eteensä, ja sitten vilkaisi Anteroa, joka istui hänen vieressään jalkojaan levottomasti heilutellen.
Poika oli venähtänyt syksyn aikana vielä hieman pituutta, ja nyt tuon päälaki hipoi jo Topiaksen poskipäätä heidän istuessaan. Jos he olisivat seisseet, olisi Antero jäänyt vielä lähemmäs Topiaksen hartioiden tasoa.
Topiaksesta oli hieman kummallista tajuta pikkuveljen kasvavan. Antero oli aina ollut niin pieni ja heiveröinen, vauhdikas, mutta silti kitukasvuinen. Kuluneen puolivuotisen aikana tuo oli kai päättänyt kiriä ikätoverinsa kaiken tavoin kiinni. Anteron hartioissa oli myös jo aavistus miestä - ne olivat hieman leveämmät, kuin kesän alussa, kun poika oli juossut itsensä voittoon kisoissa. Ohimennen Topias tajusi, että ensi kesänä Antero olisi kykenevä lähestulkoon täysin samankaltaiseen ruumiilliseen työhön, mihin hänkin. Se hieman huoletti - entä jos innokas poika tarttuisi liian isoon palaan kerralla ja särkisi itsensä?
"Pellol ol kurkia", Antero totesi ja Topias nyökkäsi piilotettuaan säikähdyksensä.
"Mie huomasin. Etsivät syömistä."
"Ne lähtee koht."
Topias ei voinut kuin myöntää:
"Lähtevät."
Anteron katse kiersi tuvan seinillä. Äiti oli siirtynyt porstuaan ja sitä kautta pieneen maitohuoneeseen, ja isä oli istahtanut kamariin lepäämään. Sitten Anteron katse juurtui Topiakseen.
"Mik siin o, jot nii monet linnut lähtee talveks etelää, mut mikää lintu ei tuu talveks pohjosee? Sano se!"
Vanhempi veli hymähti ja hieraisi leukaansa kuin miettien vakavaakin kysymystä. Hän asettui nojaamaan rennommin seinää vasten ja heitti jalkansa toiselle polvelleen.
"Jaa-a. Hyvä kysymys. Ehk mikää sellane lintu ei löydä pohjosesta talvella ruokaa. Eihän sellase oo mitää järkeä minnekään lähteä, jos paikallaan o hyvä olla. Mieti vaik talitiaisia! Ne jäävät talveksi meiän nurkkiin, eivätkä hyö lähe ettimään ravintoa kauempaa."
Topiaksen äänensävy ei ollut vakava, muttei leikkisäkään. Se sai Anteron kurtistamaan lapsenomaisia kulmiaan mietteliäästi.
"Eihä se mitää meinaa. Mie tarkotin, ett miksei mikää muuta talveks pohjoseen."
"Hyö eivät koe sitä tarpeelliseks. Kai siekii lähtisit mieluummi Helsinkii talveks, ku jäisit tänne kylmään ja pakkaseen, meiän romusen uunin pakeille?"
Antero hymähti huvittuneena olkiaan kohauttaen. Poika hyväksyi kai lopulta vastauksen, kun ei kysynyt enää mitään lintujen muuttoon liittyvää.
Poika katosi Topiaksen vierestä kissan tykö, ja hetken kirjaa tiirailtuaan Topias päätti tehdä lähempää tuttavuutta sen kanssa.
Hän avasi sen summanmutikassa keskivaiheilta, ja päätyi kasvoikkain kattohaikarasta kertovan aukean kanssa. Ajattelematta hän luki pätkän lajin esittelystä, katsahti tuntomerkkejä, ja käänsi sitten taas sattumanvaraisesti sivua niin, että vastaan tuli sivu, joka kertoi kanahaukasta.
Topias kallisti päätään hieman. Hän selasi lisää sivuja ja lopulta nuori mies löysi maakotkalle omistetun kappaleen. Siihen hän hetkeksi keskittyi, sillä hänen mielestään maakotka oli komea lintu. Eikä aiheuttanut edes niin paljon vahinkoa ihmisille, kuin kanoja pihoista varastavat kanahaukat.
Topias muisteli sitä kertaa, kun kerran näki kotkan. Silloin hän oli ollut Viipurissa Reetta-tädin luona käymässä. Täti oli vienyt hänet satamaan, ja taivaalla kaartelevien lokkien seasta Topias oli äkännyt suuren, valkopäisen merikotkan. Hän oli uteliaana seurannut, kuinka kotka syöksyi lokkien sekaan ja repi niistä yhden mukaansa lähtiessään kohti jotain Suomenlahden rantakalliota.
Lintu oli ollut suuri ja mahtava, kuin kaiken maailma voimakkuuden ilmentymä.
Topias hieraisi hiuksiaan ja paransi lippalakkinsa asentoa. Märät hiukset tunkivat ohimolle kutittelemaan ihoa ja lakin imemä kosteus tarttui nuoren miehen sormiin. Hän pyyhkäisi kättään sarkahousuihinsa.
Isä asteli kamarista tupaan ja istumaan pöydän toiselle puolelle. Topias vilkaisi tuota kulmaansa kohottaen. Sillä hetkellä hän pisti merkille isänsä vanhentuneen olemuksen ja se sai hänet vähän vaivaantumaan.
Isä katseli häntä hetken ja laski katseensa kirjaan.
"Vae nii", Touko sanahti vaimeasti ja vei kätensä selkänsä taakse venytelläkseen.
"Mitäs sie aattelit oikei elämälläs viäl tehä?"
"Enkös mie sinne maamieskouluu ens keväänä hakis", Topias totesi esittäen keskittyvänsä kirjan teksteihin. Niin kuin se, mikä kirjassa luki, olisi ollut oikeasti merkittävääkin. Ajatus huvitti.
"Sepä onkii sillä selvä sit."
"On."
Tupaan laskeutui vaivaantunut hiljaisuus, mutta se katosi äidin alkaessa taas touhuilemaan lieden ääressä.

Suojeluskunta järjesti sen vuoden viimeiset suuret tanssit. Sateet olivat loppuneet juuri ennen lokakuun kymmenettä.
Silloin päätettiin järjestää eräänlainen sadonkorjuujuhlan kaltainen tilaisuus.
Suojeluskuntatalon sali oli koristeltu kauniisti syksyn ja ruskan värein, ja sinne oli jopa kannettu seinustoille kuivahtaneita lyhteitä tuomaan tunnelmaa.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun Topias vihdoinkin saapui talon pihaan parin toverinsa tykö. Turve sekä Onnikainen tervehtivät häntä reippaasti, ja kevyt nyökkäys Topiaksen suunnalta oli kuin kehotus siirtyä sisälle pois lokakuisesta, kylmästä tuulesta.
"Ka, sie se oot uuen puvun hommannu", kuului naulakoilta toteamus, ja Topias katsahti olkansa ylitse Maria, joka hymyili syrjäkarein viekottelevasti huoneen poikki hänelle. Tytön vieressä seisova Loviisa katseli muualle, kuin häveten. Topias hymähti kohauttaen olkiaan.
"Tulipa hommattuo ku sai tiliä kätee", hän sanahti samanlaisella viileähköllä äänensävyllä ja oikaisi puvuntakin helmaa automaattisesti.
"Meetsie talvel toas ajoon Kiuruun?"
"Soa nähä."
Turve nykäisi Topiaksen hihaa ja tarjosi pienestä pullosta maistiaista. Topias otti ja niin näytti Marille, ettei häntä juuri nyt kiinnostanut jutella joutavia.
Mari naurahti ottaessaan Loviisaa käsipuolesta kiinni ja siirtyessään toisen kanssa salin puolelle suuremman tyttöjoukon tykö.
"Mite sie tuota Marii et hyväksy? Sehä o iha saatanan nätti", Onnikainen supatti Topiakselle. Topiaksen oli vilkaistava kysyvänä kaveriaan.
"Kyllähän sie tiijät millane se o."
"Opettasit tavoil", Turve virnuili ja otti ryypyn pullostaan. Ei kestänyt kauaa, kun pullo oli tyhjä.
Nuoria kerääntyi saliin, ja sinne myös kolmikko siirtyi. Topias vielä hymähti merkiksi siitä, että keskustelu oli sillä selvä eikä hän halua kuulla enää yhtään mitään Mariin liittyvää.

Toisin kuitenkin kävi, vaikka Topias todellakin yritti vältellä Maria tanssien ja seurapelien yhteydessä. Mari nimittäin asettui jatkuvasti Topiaksen henkilökohtaiselle alueelle, vaikka samanaikaisesti Turve kourikin tyttöä humalassaan minkä kerkesi.
Ensimmäistä kertaa koskaan Suojeluskunnan järjestämissä tilaisuuksissa Topias toivoi, että Turve olisi tuonut kunnolla alkoholia mukanaan, sillä hän halusi nopeasti jotain päätä turruttavaa. Turve oli kuitenkin ajatellut vain itseään, ja tuonut itselleen varaamiensa kahden pullollisen lisäksi vain yhden muille jaettavaksi. Poikajoukossa siitä oli iloittu, vaikka sitä vähän olikin. Oltiin kuitenkin vaatimattomia.
Tuntiessaan taas Marin hengityksen niskassaan Topias nousi ja lähti haahuilemaan juhlahumun ja musiikin sekoittamana kohti eteisaulaa. Huumaava olo katosi heti, kun hän sai välioven kiinni ja pääsi hiljaiseen, viileään tilaan.
Hetken aikaa hän luuli olevansa yksin, mutta sitten hän huomasi porstuan ikkunalautaan nojailevan Loviisan.
"Jaaha?" Topias sanahti tervehdykseksi asteltuaan tuon luokse. Loviisa siirsi haikean katseensa häneen.
"Ai hei. Vähä o liikaa melua tuol...."
"Kieltämät. Ja ihol tungettelevii tyttölöi."
Topias naurahti kuivasti ja pyyhkäisi tumman takkinsa hihaa.
"Etkö tykänny?" Loviisa naurahti pehmeästi. Tytön ääni sai Topiaksen hymyilemään, ja Topiaksesta tuntui kummalliselta - aikoihin hän ei ollutkaan hymyillyt, ainakaan kunnolla.
"En mie sellasest välitä oikei", Topias sanoi. Hän asteli aulassa lepäävän puusohvan tykö ja istahti sille. Loviisa siirtyi pian hänen viereensä. Puoliksi vahingossa Topias juuttui katselemaan Loviisaa ja tytön vaaleita, kovin tavanomaisia piirteitä.
Kello kulki äänettä eteenpäin, ja kun Topias sitä seuraavan kerran vilkaisi, näytti sen viisarit kymmentä vaille kahdeksaan. Olikin jo melko myöhä.
"Eikös hyö siuu koton kaipaele?" Hän kysyi, yrittäen vääntää ääneensä leikkisän sävyn.
"Ehk. Mut emmie viäl viitsi lähteä. Ja ku on nii pimiääkin."
Loviisa hymyili leveästi hänelle, ja sivuun vilkaisten Topias ehdotti:
"Pitäiskö miun soattaa siut?"
"Saatillekko pyrit?"
Topias punastui typerästi, mutta pakotti itsensä nauramaan typerästi.
"Hehe, enhä mie. Turvaks mie voan."
"No kyl mie sen tiijän, et sie oo sellane mies."
Loviisa nousi seisomaan ja Topias seurasi hänen esimerkkiään. He noutivat takkinsa ja siirtyivät ulos.

He jättivät nuorisojoukkion valtaaman salin taakseen ja rinnakkain he lähtivät kulkemaan pimeää tietä Kuukaupin talorykelmää kohden. Kirkonkylän suunnasta kantautui tuulen mukana haikeaa laulua:

...Kauas maailmaan läksin kulkemaan
kuljin niin iloisna ja huoletonna vain...