Evakon laulu (UUSI)

2

Sillan kaiteelle oli jätetty pieni kukkakimppu, johon oli liitetty muutamia valkoisia juhannusruusuja. Topias otti sen mukaansa astellessaan siitä ohi mennessään kohti Hatulaa, Antrean kirkonkylää. Kimppu lensi kuitenkin pian tienposkeen, kun hän oli napsauttanut parin valkoisen ruusun varret poikki, ja asettanut kukat mokkaisen lippalakkinsa napinläpeen.
Kesäinen aamuaurinko lämmitti mukavasti, ja uusien saappaiden kangat kolahtelivat tomuista maantietä vasten. Hän oli säästänyt niitä varten pitkään, sillä isä ei ollut suostunut heittämään hänelle vähääkään rahaa. Talvella Topias oli osallistunut tukinajoon jo vaikka kuinka monennetta kertaa. Nuorempana hänen oli ollut pakko luovuttaa tienaamansa rahat isälle talouden kunnossapitoon. Kahden talven rahat hän oli saanut pitää, kun laman jälkeen isä oli saanut myytyä useina vuosina varsan talosta hyvään hintaan.
Ja hyviä varsoja ne olivatkin, oikein antrealaiseen tapaan, ja niistä kehtasikin pyytää enemmän kuin mistä tahansa raakista. Tälläkin hetkellä Jokelan tamma oli tiine, ja isä oikein odotti varsan syntymää, vaikka siihen olikin vielä aikaa.
Topias hymähti.
Pikkuveli oli sotkenut isoveljen pyörällä ohitse hetki sitten. Jokelassa olikin vain kaksi pyörää, joista toinen oli rikkinäinen, ikivanha naistenpyörä, ja koska Antero oli ennättänyt napata hänen tuliterän miestenpyöränsä, ei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kävelemään kylälle.
Eikä se ollut mitenkään inhottavaa, kun aurinko lämmitti ja vilpoisa puhuri tuuli vasten kasvoja.

Antrea oli kuin kukka Vuoksen syleilyssä, lumme tai ulpukka suuren joen virtauksessa tai kuin jykevä, jylhä puuvanhus Kavantsaaren kartanon omistamassa, taianomaisessa luonnossa.
Ei se ollut ihmeellinen, mutta kuitenkin rakas.
Olisi ollut outoa elää yks kaks jossain muualla. Ilman tuttua Vuoksen kuohuntaa, ilman tutuksi käynyttä, kaunista luontoa. Ilman näitä iloisia karjalaisia, jotka naureskelivat joskus ilman syytäkin.

Kirkko loisteli puiden takana, ja sen korkean tornin pystyi näkemään melkein Jaakonsaarelle asti, muutaman kilometrin päähän Hatulasta.
Kirkko miehen vierellä oli vanha ja hieno. Goottilaistyylisen luterialaiskirkon tornissa oli neljä ulkonevaa uloketta ja siinä oli upeat koristukset. Risti kimalteli auringonvalossa kauniisti.

Kirkko oli kuin kukan pohjus, se varren kohta, joka sijaitsee lähellä itse kukan ydintä, siinä missä itse kukka oli Hatula ja kirkonkylä. Se oli Antrean sydän, siellä tuntui aina vain sattuvan ja tapahtuman.
Kylänraitilla kulkevat ihmiset olivat kuin pieniä hyönteisiä, hyödyllisiä tai sellaisia tuholaisia, jotka elivät yhdessä maailman miljardeista kukista.

Oli markkinapäivä.

Kuhina yltyi mitä lähemmäs toria mies kulki. Torin laidalla hän otti ruusut hatustaan, ja tunki ohi kulkeville nuorille naisille, joiden suista karkasi hienoinen hihitys. Topias pyöräytti silmiään.
Mitä hän olisi muka kukilla tehnyt? Oli vain pistänyt hattuunsa roikkumaan, siinä kaikki. Eihän hänellä ollut ketään, kelle ne lahjoittaa.
Hänet ohitti väentungoksessa mies, jonka hän tiesi työskentelevän
viime vuonna pitäjään perustetussa raakasokeritehtaassa, joka työllisti muutamien muiden tehtaiden kanssa osan maatalousvaltaisesta kansasta.
Tehdastyöläinen tökkäsi vahingossa häntä kylkeen, mutta pyyteli heti sen huomattuaan anteeksi:
"Ka antieks! Emmie huoman siuu...Sieku oot noi pikkune!"
Topias tunnisti tuon virneen, ja pyöräytti silmiään huokaisten.
"Lehtoniemi, jumalaut!" Hän tervehti, ja miehet kättelivät nopeasti.
"Lähetsie kuule kahvil? Mie sovin tapaavain par äijjää siäl torkahvilal", Lehtoniemi hymyili leveästi.
Topias kävi nopeasti kaverinsa läpi. Yhtä pitkä ja jämäkkä kuin ennenkin, ja kasvoilla vilkehti se sama eläväinen hymy.
Miksei?
Hän lähti isokokoisen jörrikän matkaan, sillä ei erottanut pikkuveljeään ihmisten seasta. Eikä hän olisi kylläkään edes nähnyt sellaista pientä ihmistä tuollaisesta ryysiksestä, joten Anteron etsiminen torilta olisi ollut aikamoinen työnsarka.
Kahvilan ulkoalue oli aidattu köysiaidalla, ja Lehtoniemi ohjasi  toverinsa istumaan muutamien tehtaan työmiesten seuraan kahvilan nurkkaan.
"Arvo!" Eräs heistä hihkaisi iloisesti, ja oli selvästi päissään.
"Heipä hei....Mie toinkii vähä seuraa", Lehtoniemi naurahti ja istahti penkille Topiaksen viereen. Joku tarjosi vähäisistä sätkistään Topiakselle, ja tuo pudisti päätään.
"Emmie ota...."
"No joha kumma ukko hää o", mies naurahti.
"Eikös se oo Jokelan poik....Se vanhemp", toinen arvuutteli ja hetken miettimisen jälkeen hän sai arvuuttelijan nimen mieleensä.
Oskari Leppävirta.
"Sehä mie oon....Ja sie oot Leppävirran Oskar", Topias naurahti vaimeasti ja jäi kuuntelemaan, kuinka miehet alkoivat ensin puhua töistään, niin tehdas- kuin maataloustöistä, ja kun tarjoilijatar toi Lehtoniemelle ja hänelle kahvit, siirtyi puhe naisiin. Pari näistä tehdasmiehistä oli naimisissa, mutta nätti, nuori tarjoilijatar sai heidätkin kiinnostumaan.
Enimmäkseen nämä jutut jatkuivat siihen, että Lehtoniemeä alettiin puhua ympäri:
"Pakko siun muija o hankkittav! Kylhä se siult kävis, sieku oot noi valtav....Nehä kaatus iha hetkes!"
"Ja oisha siul mukava kokoset tilukset, ku tommone isäntpoik oot....."
"Elkäähä ny", Lehtoniemi toppuutteli aremmin hymyillen. Useimmiten nuori mies oli rempseänkuuloinen, mutta sisimmältään kovin ujo ja arka. Juttu jatkui vielä hetken aikaa, kunnes Lehtoniemen ilme alkoi näyttää hieman uhkaavalta. Silloin kavereiden huomio siirtyi nopeasti hiljaisena pysytelleeseen Topiakseen.
"No, Jokine....Ootkos sie ämmää katellu?" Oskari Leppävirta tiedusteli kevyt, huvittunut virne kasvoillaan.
"Enhä mie oo", Topias sanahti totuudenmukaisesti. Ei kukkien antaminen ohimennen merkitse mitään, hän muistutti itseään mielensä sopukoissa.
"Ota kuul tiä kahvilan Mari....Heinkoskelaine hää o, kovi näpäkkä likka", Oskari vinkkasi ja huikkasi nuorelle naiselle, joka kasasi tarjottimelle likaisia kahvikuppeja eräästä pöydästä.
Topias huokaisi, kun tyttö asteli heidän luokseen. Tuon suupielessä kärysi tupakka, ja jo se sai miehen melkein irvistämään.
Marilla oli tummat, melkein mustat hiukset, sekä yhtä tummat ja ilkeän näköiset, ohuet kulmat, jotka varjostivat hänen elottomia, harmaita silmiään. Ruumiinrakenteeltään hän oli hoikka, mutta Topiaksen mielestä jotenkin luonnottoman näköinen. Aivan kuin Mari olisi yrittänyt näännyttää itseään hengiltä.
Seuralaistensa mieliksi Topias hymyili naiselle mahdollisimman ystävälliseen sävyyn, vaikka se oli vaikeaa tuota naista katsellessa. Tarjoilijattaresta oikein huokui jonkinlainen negatiivisuus, ja Marin silmät pilkahtivat kysyvästi.
"Tuutkos sie perjantai iltan Kuukaupin sillal?" Topias kysyi.
Mari kurtisti ilkeitä kulmiaan, ja varisti tupakkaansa.
"Hyv o", tuo sanahti hetken miettimisen jälkeen ja siristi haastavasti silmiään. "Ellei siul oo mitää koiruuksia mielessäs."
"Mitäpä miul ois."
He sopivat tarkemman ajan, ja Lehtoniemi läpsäytti suurella kourallaan Topiaksen lapaa Marin poistuttua sisälle.
"Oot sie kyl äijjä, Topias! Tommosen vosun...."
"Elä. Emmie vie pitemmäl, kuha vähä teiä mieliks juttelen sen kans", Topias huomautti tiukasti. Mutta toisin kuin hän kuvitteli, ei hänen äänensävynsä saanut miehiä uskomaan.
Hetken ajan hän kuunteli leikillistä nälväämistä, joiden takana saattoi olla oikeaakin ivaa, kunnes lähti Lehtoniemen hyvästeltyään.
Aurinko oli lipunut jo iltapäivän puolelle, ja miehen mieleen tuli Antero.
"Missäs hitos hääki vetelee...."

Pikkupojilla riitti intoa katsella pitkin päivää hevosia torin laidalla ja ulkomaalaisia tuotteita, joita Antreaan oli Käkisalmesta ja Viipurista ajautunut.
Molemmat kaupungit olivat suuria kauppakeskuksia, Viipuriin tuli tuotteita valtamerten takaa, siinä missä Käkisalmi eli enimmäkseen Venäjän ja Suomen välisellä kaupalla.
Tänä kesänä Antrean torilla oli nähny myös länsi-suomalaisia miehiä sarkatakit yllään, ja heitäkin pojat seurailivat tarkasti ja selvästi uteliaina.
Eräs Turun suunnalta tullut mies jäi naureskelemaan poikien kanssa, ja osti noille karamelleja iloisesti säksättäen:
"No te saatte ku te ole noi ilossi ja pirtei patui...."
Mies poistui kuitenkin pian porukkansa mukana, ja eräältä torikauppilaalta udeltuaan pojat saivat tietää, että miehet olivat "linnoittajia". Heidän täällä olonsa jäi kuitenkin mysteeriksi pojille. Linnojako miehet pystyttäisivät, vai mitä ihmettä he aikoivat?
Eräs juoppo mies kertoi heille, että tulisi sota.
"Mut sit ei oikei tiijä, kumpaan suuntaa meiä pojat mänee. Etiä- vaiko taaksepäi...."
Sotako?
Antero kurtisti kulmiaan mietteliäänä jäädessään yksin sivuun. Kavereiden oli lähdettävä kotiin ja hän odottelisi vain Topiaksen saapumista, ja lähtisi sitten itsekin.
Tori oli hiljentynyt. Enää vain juopuneet mekastivat nurkan takana kuppilassa, myöhäisimmät asiakkaat tekivät viimeisiä ostoksiaan ja myyjät pistelivät kojujaan kiinni.
Sana "sota" oli valloittanut Anteron mielen. Sellaista hän ei ollut itse nähnyt, eikä tiennyt sellaisesta muuta kuin sen, mitä koulussa oli opetettu. Eikä siitäkään opetuksesta ollut hirveästi selkoa saanut, kun opettaja oli vain ladellut pitkiä runoja Vänrikki Stoolista ja laulattanut oppilaillaan Vapaussodan aikaisia valkoisten taistelulauluja. Historiantunnilla oli hieman yritetty selittää siitä jostain suuresta sodasta, minkä seurauksena Suomikin oli itsenäistynyt.
Eniten oli kuitenkin puhuttu Vapaussodasta, joka käytiin pian itsenäisyyden saamisen jälkeen.
Kun puhuttiin Vapaussodasta, hän ei tiennyt kumpaa uskoa - omaa isäänsä, joka nimitti sotaa kapinaksi, vaiko sitten kansakoulun innokasta nuorta opettajaa, joka puhui punaisten maanpettureiden ajamisesta aasiaan sekä Itä-Karjalan saamisesta osaksi Suomea niin kuin se olisi ollut joka ikisen suomalaisen elämän tarkoitus.
Antero tiesi, että hänen isänsä oli ollut punakaartissa, sillä Topias oli sen hänelle nuorempana supitellut, kun oli sen ensin jostain kyliltä kuullut. Sedätkin, Pekka ja Topi, olivat olleet punakaartissa, ja Topi oli kuulemma ammuttu. Taistelussa vai sodan jälkiselvittelyissä, sitä poika ei tiennyt.
Pekka-setä oli kuulemma ollut oikein punapäällikkö, mutta säästynyt kuin ihmeen kaupalla vankileiriltä elossa. Sellaisiin aitauksiin ja kasarmeihin, minne punaisia oli ahdattu, oli kuulemma kuollut paljon ihmisiä nälkään tai tauteihin. Isäkin oli selvinnyt yhdellä ainoalla kuulustelulla, vaikkakin myöhemmin, kymmenisen vuotta sitten Lapuan liikkeen kannattajat olivatkin yrittäneet muiluttaa hänet Venäjälle. Mutta lapiosta muiluttajat olivat saaneet ja jättäneet isän rauhaan.
Pieni ylpeys soinnahti pojan mielessä, ja hän nosti katseensa kohti kirkon kellotornia ja sen omituisia pienempiä torneja, jotka oli aseteltu tornin sivustoille.
Ei niitä punaisia Topiaksen mukaan edes hautausmaalle haudattu.
Antero oli tyytyväinen, kun veli oli niin viisas, että tiesi tällaistakin. Mistä lie oppinut.....
Hän kuuli laulua nurkan takaa, ja pian pari humalaista herraa huojui hänen ohitseen.
"Perkele.....Kova kovaa vastaa....."
"Elä muuta....Virka saatana!"
Antero katsahti noita, ja tunnisti toisen nimismieheksi ja toisen suojeluskunnan poikaosaston päälliköksi.
Keskellä viikkoa humalassa....
Suojeluskuntaherra huomasi Anteron, ja leveä hymy kasvoillaan hän pörrötti pojan hiuksia.
"Hitto täst tuleekii oikee piru urheilus.....Ei se piirmestaruus viäl mitää, se mänee veljeää pitemmäl.....Suomenmestaruus....Taikka.....Euroopa!"
Kaksikko katosi seuraavan kulman taakse, ja samassa Topias asteli torin poikki veljensä luokse.
"Antero!" Isoveli ähkäisi ja otti pyöränsä tiilisen rakennuksen seinustalta, mihin poika oli jättänyt sen nojaamaan.
"Ni?" Antero kysähti ja iski lakin päähänsä.
"Pysytkö sie tangol?"
"Mik kiire siul o kotia? Isä o varmaa äkäne ku et oo ollu hommis tänää...."
Anteron kasvoilla pilkahti virne ja Topias siristi silmiään vähän uhkaavaan sävyyn.
"Et siekää oo äitiis auttan", isoveli huomautti, ja antoi pojan nousta ohjaustangolle istumaan. Pyörässä ei nimittäin ollut tarakkaa.
"Ei miun tartte auttaa sitä.....Mummu ja Reetta-täti auttaa häät...", Antero sanoi selvästi loukkaantuneena. "Kyl mie pystysin samoihi hommii ku siekii.... Jos työ isän kaa antasitte miun tehä!"
"Sie oot tommone pikkune viäl. Etsie osaa mitää tehä."
"Sie oot Topias ain nii vääräs! Poikosaston piällikkökii sanoo jot mie oonkii taitav mones asjas....Uskal hää antaa miul kerran kevääl pyssynkii...."
"Ai sillo ku sie liityit siihe? Ka, hitto minkä tekivät....Antavat aseen lapsel. Isä ei oo ilone ku kuulee!" Topias pudisteli päätään lähtiessään polkemaan. Antero heilahti, mutta piti tasapainonsa.
"Se ol voan ilmakiväär....Mut sie ootki oikee juorukello!"
Tärinä esti pikkuveljeä haukkumasta enempää toista, ja vanhempi veli yritti kuikkia tuon ohitse nähdäkseen tien. Enimmäkseen mentiin kuitenkin vaiston varassa.