It won't kill ya / JB (suomeksi)

4

Justin istui edelleen huoneeni työpöydän ääressä ja yritti antaa panostuksensa ryhmätyöhömme.

"Miks musta tuntuu siltä, että sun on jotenki ylitsepääsemättömän vaikeeta tehdä tätä ryhmätyötä mun kanssa", Justin sai vihdoin sanottua sen mitä oli ilmeisesti pyöritelly mielessään viimeisen vartin verran.

"Mmmh voi olla", vastasin äänensävyllä, jolla yhteistyöhaluttomuuteni menisi varmasti perille nyt kun poika kerran kysyi, jonka jälkeen jatkoin tiedon keräämistä netistä.

"Miksi?" Justin kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja tuijotti edelleen minua.

"Koska oot aina ilkee kaikille, poltat tupakkaa, joka haisee ihan järkyttävälle ja kierrät kaikki mahdolliset bileet ryyppäämässä mielinmäärin, sekä oot lusmuilija", vastasin samalla huokaisten, sillä ryhmätyöstämme ei tulisi mitään, jos Justin ei tekisi sitä.

"Oonko koskaan ollut sulle ilkeä? Entä etkö sä oo yhtään ilkeä? Ootko koskaan ajatellu sitä?" Justin kysyi samalla pienesti kallistaen päätään oikealle ja nostaen kulmiaan. En edes ehtinyt kunnolla miettiä, mitä Justin oli juuri sanonut, kun hän jatkoi:

"Ja tiedätkö, voidaan tehdä sillä sun tavalla miten koulussa ehdotit, koska oon täälä ihan turhaa tuhlaamassa mun aikaa minkä voisin viettää kotona."

"Ihan miten vain, kesti vaan sulla aika kauan tajuta", tokaisin samalla taistellen vastaan itkua, joka olisi halunnut tulla. Tajusin kuinka ilkeä olin oikeasti ollut Justinia kohtaan vaikka poika ei ollut minulle tehnyt mitään. Justin änki harmaan läppärin reppuunsa ja nousi seisomaan.

"Aiotko tulla katsomaan, että lähden varmasti?" Justin tokaisi sarkastisesti samalla kävellen huoneeni ovelle. Pyöritin päätäni samalla pidätellen itkua. Ja tietenkin maailman mahtavimmalla ajoituksella äitini astui huoneeseeni niin, että osui ovella Justinia.

"Oi anteeksi, en tiennyt, että Olivialla on täälä kaveri", äitini tokaisi ja katsoi poikaa ihmeissään.

*Hän ei ole kaverini* huusin päänisisällä samalla pienesti äidilleni hymyillen.

"Olin just lähtemässä", Justin ilmoitti samalla hymyillen.

"Hei mä oon tehny vähä iltapalaa jää syömään, tein niin paljon, että irtoo kyllä ylimääräistä", äitini ehdotti.

"Ei kun Justin oli", ehdin aloittaa, mutta Justin puhui päälleni:

"Voisin kyllä jäädä iltapalalle, kiitos." Huokaisin ja nousin vaivalloisesti ylös sängystäni samalla vääntäen väkisin pienen hymyn kasvoilleni.

- - -

Olimme istuneet vartin verran iltapalapöydässä ja äitini oli kysellyt ummet ja lammet Justinilta, joka vastasi iloisen oloisena kaikkeen. Sitten äitini alkoi puhumaan koulusta:

"Olitkos sä nyt siis Olivian kanssa samalla luokalla vaikka oot vähän vanhempi?"

"Joo oon, mulla oli muutamia kursseja rästissä, kun oma viimeinen vuosi meni vähän miten meni aikaisemmin. Sitten pidin pientä taukoa opinnoista ja tulin takaisin suorittamaan lukion loppuun", Justin selitti, jonka jälkeen leikkasi lautasellaan olevat pekonit puoliksi. Äitini nyökytteli samalla syöden suunsa tyhjäksi, jonka jälkeen kysyi arasti:

"Saanko kysyä, minkä takia pidit lomaa? Kävikö opinnot raskaiksi vai?" Justin oli hetken hiljaa, ja sillä hetkellä huomasin, että tämä nieleskeli tunteitaan.

"Mun isä kuoli silloin mun viimeisen vuoden aikana, nii mun opiskelusta ei oikeen tullut mitään. Sitten oli sen vuoden verran vähän kaikenlaista ja nyt oon tsempannu itteeni, että saisin suoritettua nämä opinnot pois alta", Justin vastasi nostamatta katsettaan lautaseltaan. Tunsin kuinka kylmä tunne valtasi koko kehoni ja sydämessäni tuntui kivullinen pistos. Justinin 'lusmuilu' koulussa on siis koko ajan johtunut masennuksesta. Auts.