It won't kill ya / JB (suomeksi)

5

"Anteeksi, että kysyin. Olen pahoillani", äitini tokaisi surullisen kuuloisena, kun kuuli Justinin vastauksen.

"Älä pyydä anteeksi, ei se mitään haittaa. Kyllä kysyä saa", Justin vastasi ja nosti katseensa lautaselta äitiini samalla nyökytellen.

En saanut suustani sanaakaan, vaikka olisin halunnut pyytää anteeksi tai pahoitella. Olin niin järkyttynyt miten olin puhunut Justinille ja sitten saan teitää taustalla olleen jutun.

- - -

Justin vietti keskustelun jälkeen vielä jonkin aikaa kanssamme ruokapöydässä, jonka jälkeen hänen oli pakko lähteä kotiin. Istuin keittiönpöydän ääressä ja mietin edelleen kaikkea mitä Justin oli itsestään kertonut ja kaikkea mitä olin itse päästänyt aiemmin suustani. Mietin kuinka pahalle Justinista mahtoi tuntua, vai tuntuiko nyt paremmalle, sillä sai sanottua mistä kiikastaa.

"Ootko olivia ihan kunnossa?" äitini kysyi ja katsoi päälleni keittiön apupöydän takaa.

"Joo, oon vaan vähän hitaalla ja tuntuu siltä, että ajatus ei oikeen luista. Taidan mennä jo nukkumaan", vastasin ja nousin pöydästä.

"Onko toi Justin muuten sun kaveri vai?" Äitini kysyi samalla tiskaten astioita.

"Ei, tehdään vaan ryhmätyötä", vastasin, jonka jälkeen jatkoin:

"Meen nukkumaan, hyvää yötä."

"Hyvää yötä kulta", äitini vastasi puoliksi huutamalla sillä olin ehtinyt kadota jo nurkan taa.

Kipitin raput ylös ja kävelin omaan huoneeseeni. Lysähdin pehmeälle sängylleni ja jäin miettimään mitä sanoisin huomenna Justinille. Ryhmätyömme oli vielä aika pahasti kesken, sekä haluaisin pyytää käytöstäni anteeksi. Aloin kirjoittamaan puhelimeni muistioon mitä voisin sanoa, että en unohtaisi yön aikana kaikkea mitä haluaisin sanoa, tai miten haluaisin sanoa.

- - -

Kävelin jälleen koulun kapeita käytäviä pitkin omalle kaapilleni, jonne laitoin kirjat joita en tarvitsisi parilla ekalla tunnilla. On paljon mukavempi kantaa kangaskassissa vain muutamaa kirjaa kerallaan. Kävelin matikanluokkaan, jossa ei ollut vielä ketään muuta kuin minä ja luokkamme ylisuorittajat. Kaivoin matikan kirjan ja penaalin pöydälle ja aloin selaamaan aikaisemmin läksyksi tulleita laskuja.

Tunti oli alkanut, mutta Justinia ei näkynyt. Aloin samalla sekunnilla syyttämään itseäni. Ehkä Justin ei tule, koska sanoin niin rumasti. Ehkä hän lopetti kokonaan koulun. Tai vaihtoi luokkaa, koska ei halua olla kanssani enää tekemisissä. Tunsin kuinka pulssini alkoi kiihtymään ja aloin ahdistumaan liiallisesta ajattelusta.

Samalla hetkellä Justin avasi luokan oven.

"Bieber, kuinka monennen kerran joudun sanomaan siitä koputtamisesta?" opettajamme tokaisi hiukan vihaiseen sävyyn.

"Anteeksi, voin mennä ulkopuolelle ja koputtaa jos haluat", Justin vastasi ja jäi seisomaan oven viereen.

"Ala mennä omalle paikalle ja ota kirja esille. Toivottavasti se on mukana", opettaja tokaisi ja osoitti luokan perällä olevaa paikkaa. Justin käveli tahalleen ohitseni, vaikka olisi voinut kävellä seinänvierustaa omalle paikalleen. Ilmaan jäi leijailemaan hyvä hajuveden tuoksu eikä vanha tupakan tuoksu.

En kääntynyt koko aikana katsomaan perällä istuvaa Justinia, vaikka mieleni olisi tehnyt. Olin helpottunut, kun poika astui sisälle luokkaan, pulssini rauhottui heti.

Tunnin loputtua melkein kaikki olivat ehtineet ulos luokasta sillä välin kun minä olin saanut vasta pakattua kangaskassiini kaikki. Kiiruhdin ulos luokasta ja vilkuilin mihin suuntaan Justin oli lähtenyt. Onnekseni näin Justinin selän muutaman metrin päässä, poika oli pysähtynyt omalle kaapilleen.

Kävelin Justinin taakse ja tökkäsin poikaa selkään etusormellani. Justin kääntyi ja loi kysyvän ilmeen minut nähdessään:

"Jäikö sulla jotain eilen sanomatta vai?"