Just between family || B.A.P

5

Junhong:

Kun kävelimme Fanijoukon läpi tyhjään kauppaan tunsin otteen minusta hellittäneen hieman.

"Tahtoo alas" Chin pyysi ja laskin hänet. "Nyt saat ostaa mitä haluat, mennäänkö katsomaan vaatteita?" Kysyin ja katsoin muita riehuvia pikku ihmeitä juoksentelemassa. Chin vain nyökkäsi.

-

Näytin Chinille erilaisia vaatteita joita idolit yleensä käyttävät, ja ilmeestä kyllä päättelin että hän joko piti tai ei pitänyt. Pojalla oli vieläkin Musta isohuppari ja mustat likaiset farkut. Ja käsivarrellani kannoin muutamia housuja ja muutaman kauluspaidan ja hupparin. Olen jo alkanut päätellä Chinin ikää hänen vaate makunsa perusteella, ja päättelin ehkä kymmenestä ylöspäin. Vaikkakin hän ei osannut puhua kunnolla oikeastaan.

Kun olimme jonkin aikaa pyörineet ympyrää ja juosseet muita karkuun, Chin alkoi väsyä aika nopeasti. Eikä kello ollut edes neljää.

"Väsyttää" Tuo mutisi minua vasten nojaillen. "Me saadaan kohta ruokaa" Sanoin kun silittelin tuon selkää. "Huippaa" Tuo sanoi vielä epäselvemmin, sain juuri ja juuri selvää.

"Chin ootko sä ihan kunnossa?" Daehyun kysyi kun tuli meidän luokse.

Hänen onnekseen, hän oli käsivarsieni ympäröimä, kun tunsin painon kasvavan käsivarsillani. "Hei Chin" Minä huudahdin kun hän valahti täysin veltoksi. Nostin hänet paremmin käsivarsilleni. Daehyun vetäisi hupparin päältään ja laski lattialle. "laita se tohon makaamaan"

Varovasti laskin hänet siihen.

"KAIKKI TÄNNE!!!!!" Huusin ja muut pojat tulivat luokseni, he myös näyttivät hieman järkyttyneeltä. "Mitä sille kävi?" Jongup kysyi. Vastasin tuon pyörtyneen käsivarsilleni.

Onko se juonut tänää?" Kysyi seuraavaksi Daehyun. Vastasin että lasillisen omenamehua.

"Ei se edes suostunut syömään." Himchan mietti ääneen.

"Pyytäkää se lääkäri ihminen tänne!!" huudahdin kun poika alkoi yskiä.

--

Chinmae:

Heräsin siihen kun 5 päätä ympärilläni katsoi minua ja tunsin piston ranteessani.

"Sattuu" Kuiskasin hiljaa, kun yritin räpytellä silmiäni auki.

"Ota ihan rauhassa" Tuttu ääni sanoi silmieni sumean linssin takaa.

"Käsi varsi pistää" Yritin sanoa mutta en tiedä ymmärsikö kukaan.

"Sä oot tiputuksessa" Yksi setä sanoi. Mikä om tiputus, miksi olen sellaisessa. Mitä tämä meinaa. Kuolenko minä.

"Miksi?"

"Sulla on nestehukka ilmeisesti." Taas yksi sanoi.

Tietysti minulla on nestehukka jos en ole juonut moneen päivään riittävästi.

Kun aloin näkemään hieman paremmin huomasin että Daehyunilla on vain valkoinen T-paita.

"Missä Hattarapään huppari" Kysyin yrittäen osoittaa Daehyunia.

Daehyun sanoi ensin jotain koreaksi, sitten Junhong sanoi minulle japaniksi:

"Se on sun alla."

Nyökkäilin vaan. Ei ollut muutakaan sanottavaa. Tai siis. Niin. Käsivarttani pisteli hieman. Mitäköhän ne minuun on laittanut..?

"Milloinkas olet poikaseni juonut viimeksi?" Joku valkopukuinen setä kysyi ja japaniksi vieläpä.

"Omenamehu" vastaan. Setä katsoo minua hämmentyneenä. Aina kaikki sedät tuijottaa.

"Milloin olet juonut viimeksi?" tyyppi kysyi uudestaan. Vastasin juuri äsken. Sedällä oli kyllä kuulo mennyt. Ehkä hän oli jo niin vanha että korvatkin kärsivät.

"O-m-e-n-a-m-e-h-u" tavasin ja olin ylpeä itsestäni. En ole koskaan tavannut noin pitkää sanaa täydellisesti.

"Hän joi aamulla lasin omenamehua" iso ruskeahiuksinen vastasi. Niinhän juuri sanoin. Oliko se muka minulta niin vaikea ymmärtää? Setä, jolla oli valkoinen mekko nyökkäsi ja alkoi kertoa jotain ruskealle. Ja koreaksi. Miksei minun kielelläni?

Lopulta ruskeakin nyökkäsi ja kääntyi minuun päin.

"Onko parempi olo?" Hän kysyi. Melkein purskahdin itkuun. Kukaan ei ollut ikinä kysynyt noin huolehtivaisena minun oloani. Tämä iso ruskeahiuksinen setä oli kyllä lempparini. Nyökkäsin ja hymyilin. Hänkin hymyili.

"Oot tässä nyt vielä hetken. Saahaan sun verensokeri kohdilleen ja sitten sut päästetään kotiin ja me mennään suoraan syömään" Ruskeahiuksinen kertoi ja vinkkasi silmäänsä.

"Mikä on verensokeri?" Kysyin kummisani. Verta ja sokeria. Sokeri ihan ookoo mutta veri HYI.

"Verensokeri tarkoittaa veren glukoosipitoisuutta. Hypoglykemia on sitä, kun et ole syönyt tarpeeksi ja hyperglykemia kun olet syönyt liikaa" toinen selittää ja nyökkään, vaikken ymmärräkkään.

"Eli minulla on nyt hykemia?" Kysyin. Valkomekkoinen sekä ruskeahiuksinen nyökkäsivät. Tunsin itseni taas niin viisaaksi. Taisin sanoa sen sanan jopa oikein.

Makoilin sängylläni kamalan pitkään. Kellon minuuttiviisari vain mateli eteenpäin. Yksi. Minuutti. Kerrallaan. Lopulta joku avaa oven jälleen ja se valkomekkoinen mies tulee sisään.

"Tunnin päästä pääset jo lähtemään" hän sanoo hymyillen. Nyökkään ja katson ruskeatukkaista joka oli nukahtanut tuolille sängyn viereen.

"Miksi sinulla on mekko?" Kysyn mekkomieheltä. Hän katsoo minua kummissaan kunnes nauraa.

"Heh tämä ei ole mekko. Tämä on pakollinen kaikilla lääkäreillä. Tälläinen valkoinen takki" setä selitti ja pörrötti hiuksiani. Säikähdin hieman. En ollut antanut kenenkään muun kuin ison ruskeahiuksisen miehen koskettaa minua edes käteen. Lopulta mainitsemani tyyppi heräsi hätkähtäen ja haukotteli.

"Tiesitkö että mekkomiehen mekko ei olekkaan mekko, vaan valkoinen pakollinen takki?"

-atomipommit❤