Wallflower ⇢ m.yg × p.jm ✔

yksi

ma 17.9.2018

»Mä oon vaan niin hiton väsyny tähän kaikkeen. Mä en oo mitään. Kaikki menee ihan vituiks enkä jaksa. Oon yrittäny jaksaa ja olla niin ku tätä pahaa oloo ei ois olemassakaan, mut mä en vaan enää oikeesti jaksa esittää kaikille olevani okei, kun mä oon kaikkee muuta ku sitä. Joskus tuntuu tosissaan, että ois parempi vaan luovuttaa», nuori yhdeksäntoistavuotias matematiikan fuksi kirjoitti tylsäksi kulutetulla lyijykynällään yliopiston länsisiiven perukoilla sijaitsevan vessan nurkkakopin valkoisen oven sisäpuolelle. Tuon nuoren miehen vaaleaksi värjätyt kutrit olivat saaneet itseensä rutkasti kosteutta kopissa itketyistä lukuisista kyynelpisaroista, ja tämä veti vielä muutaman syvän henkäyksen ennen kuin astuisi ulos kopista ja kohtaisi uuden, valtavan haasteen, nimittäin funktioiden ja raja-arvon kurssin täyden luentosalin.

***

ke 19.9.2018

Muutaman päivän päästä mikään ei ollut muuttunut. Tuo nuorukainen istui kahvilasta ostamansa kahvikupposen jälkeen edelleen tuon samaisen vessan samaisessa kopissa jalat pöntöllä ja yritti hengitellä sydäntään puristavaa ahdistustaan pois. Kaikki tuntui kaatuvan tuon herkän nuoren miehen päälle, ja hengittäminen tuntui mahdottomalta. Kun hän nosti katseensa lukeakseen ovesta muutaman päivän takaiset paljastuksensa, noiden synkkien lauseiden perään olikin kirjoitettu jotain sotkuisella käsialalla. Poika siristeli silmiään yrittäessään lukea sotkuista lyijykynäkirjoitusta, ja ymmärsi lopulta viestin:

»Mä en tunne sua tai sun tilannetta, ja vaikka tää on yks suuri klisee, mä lupaan että se helpottaa.»