Seuraavana päivänä kun mä humalaisena hoipertelin kotiin joskus kello kolmen aikaan aamuyöstä, sä olit tismalleen samassa paikassa kuin eilenkin. Sä tuijotit tyhjyyteen murhaava ilme sun kasvoilla ja poltit sähkötupakkaa mun kotirapun edessä, ihan niin kuin eilenkin. Ainut vaan että sulla oli tällä kertaa kirkkaanvihreät korkokengät, tekokristalleilla koristetut mustat verkkosukkahousut ja vartalonmyötäinen kirkkaanvihreä mekko. Syyskuun viimalta sua suojasi massiivinen musta turkistakki. Sun ripsivärit olivat levinneet ja sun huulet näyttivät siltä kuin ne olisi purtu rikki. Sä olit niin kuin aina, istuit ja poltit keuhkojasi pilalle.
Mä hoipertelin edelleen täyshumalassa kohti ovea ja tunsin sun vihreiden silmien katseen mun alaselässä. Kylmästä täristen mä näppäilin avainkoodia vain huomatakseni lukkojärjestelmän olevan rikki. Epätoivoisesti aloin kaivamaan avaimiani laukustani, mutta vahingossa tiputin sen maahan.
"Ole hyvä", sä sanoit ja ojensit mulle mun laukun. Toisin kun mä, sä et hytissyt kylmästä. Ehkä sillä turkiksella oli vaikutusta asiaan, mutta sun jalat olivat melkein paljaat. Sopersin kiitoksen ja sä mulkaisit mua.
"Mumiseminen on epäkohteliasta", sä sanoit ja avasit oven mun avaimilla. En ollut varma missä vaiheessa sä olit ne ottanut, mutta alkoholin sumentama mieleni ei ajatellut asiaa sen enempää. Sä annoit avaimet mun käteen, ja humalainen mieleni huomasi, että sun käsi viipyi hitusen normaalia pidempään mun kämmenellä.
