Kadmiuminkeltainen nauru ⇢ j.hs × j.jk ✔

kuusi

Hapjeong-dong, Mapo-gu, Soul
17.27

Pienen, Jungkookin töitä jo kauan myynyttä galleriaa vastapäätä sijaitsevan lähikaupan ja puoliksi juodun, ajatuksia vapauttaneen sojupullon jälkeen nuorukaiset löysivät itsensä uudelleen Jungkookin ateljeehuoneesta, mutta tällä kertaa Hoseokilla oli omien vaatteidensa sijasta Jungkookin lainaamat, kuivuneiden maalitahrojen täplittämät maalauskuteet. Taiteilijanuorukainen piti väreistä. Sen pystyi jo näkemään pelkästään mustaa puuvillapaitaa koristaneiden laikkukuvioiden kirjavuudesta, mutta myös huoneen nurkissa lojuvista, myyntiä odottavista abstrakteista töistä.

»Kato mua silmiin», ruskeahiuksinen, mustaan maalaustakkiinsa pukeutunut nuorukainen pyysi uudelta ystävältään. Jungkook piteli siroilla sormillaan tyhjää maalauspalettia ja koskematonta sivellintä. Tämän tummat silmät tuijottivat maalaustelineen takaa intensiivisesti Hoseokin omiin, ja nuoremman miehen huulille kohosi pieni, ujo hymy.

»Puhu mulle. Puhutaan jostain, ihan mistä vaan» Jungkook sanoi saaden Hoseokin hämmentymään. Punahiuksinen ei oikein tiennyt, mitä hänen tarkalleen odotettiin tekevän. Hän laski katseensa varovasti käsiinsä, jossa hän piti yhtälailla tyhjää, värejä odottavaa palettia. Kenties hän maalaisi jotain edessään komeilevalle, valkealle kankaalle. 

»Älä ujostele, en mä sua pure», Jungkook sanoi naurahtaen pehmeästi. Kun tuo pehmeä nauru saavutti vanhemman korvat, kylmät väreet alkoivat seikkailla tämän selällä. Tuntui siltä kuin kauniin keltainen, elävä sumuverho olisi hukuttanut tämän syleilyynsä. Se sai nuoren miehen tuntemaan olonsa kodikkaaksi. Se oli kieltämättä hassua. Oli outoa tuntea olonsa niin kodikkaaksi vieraassa asunnossa ihmisen kanssa, johon oli vasta hetki sitten tutustunut.

Hetken päästä Jungkookin ääni herätti Hoseokin takaisin todellisuuteen:

»Ootko sä koskaan nähny Titanicia?» tämä kysyi tapittaen vanhempaa punahiuksista tummilla, kiinnostuneilla silmillään.

»J-Joo, kukapa ei!» Hoseok sopersi naurahtaen pienesti. Jungkookin katse tuikki ja hän hymähti tyytyväisenä.

»Tiiäthän, kun siinä on se ikoninen repliikki ›I want you to draw me like one of your French girls.›?»

Hoseokin hengitys salpautui.

»J-Joo?» hän vastasi ja katsoi nuorempaa kysyvästi silmät suurina. Nuorempi vain hymyili tämän hämmentyneelle reaktiolle.

»Mä haluan, että sä maalaat mut just sellasena, kun sä mut näät», Jungkook aloitti, »enkä tarkota vain tällaisena. Mä haluan, että sä tallennat myös mun äänen ja sen kaikki mahdolliset värit mukaan».

Hoseok nielaisi pienesti. 

»O-Okei.» hän lopulta sopersi. Hän kuitenkin pelkäsi epäonnistuvansa. Ei hän ollut koskaan edes ajatellut maalaavansa mitään öljyväreillä oikealle kankaalle, varsinkaan värejä päänsä sisällä. Hän kuitenkin päätti yrittää. Hän saisi ainakin täyttää seuraavien hetkien ajan kaikki aistinsa omalla lempivärillään, jos ei muuta.

»Mä yritän tässä tehdä saman sulle», Jungkook sanoi lopulta. »Mäkin yritän maalata sut ja sun äänen. Mä haluan yrittää. Mä haluan nähdä, kuinka erilaisia meidän töistä tulee.»

Punatukkainen päästi suustaan henkäyksen, jossa oli sekoitus huvitusta ja kutkuttavaa jännitystä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.

Antaa mennä.

Jungkook hymyili itsevarmasti ja alkoi jo hapuilla maalituubejaan. Hoseok seurasi nuoremman esimerkkiä.

»No niin, anna mun kuulla sun kaunis ääni», ruskeahiuksinen sanoi pursottaessaan titaaninvalkoista paletilleen.