Kadmiuminkeltainen nauru ⇢ j.hs × j.jk ✔

neljä

Changjeon-dong, Mapo-gu, Soul
14.37

»Mun nimi on muuten Jeon Jungkook. En tainnut muistaa sanoa aiemmin», kirjaston pienen ja suloisen kahvilan pöydän toisella puolella istuva poika totesi hörpäten samalla kahvia valkoisesta posliinikupista.

Poikien sangen intensiiviseksi muodostunut keskustelu väriopista, punapään epätoivotusta synestesiasta ja yhteisestä kiinnostuksesta Vincent van Goghiin oli johtanut kahvikupposen äärelle läheiseen, suloiseen kirjakahvilaan. Mikäpä siinä, ei punapäällä ollut minnekään kiire. Kuppi kuumaa mukavanoloisessa seurassa teki aina hyvää. Vastapäinen poika oli kieltämättä puheensa värisävyistä puhumattakaan mielenkiintoisin ja inspiroivin henkilö, jonka tuo oli vähään aikaan tavannut.

»Jung Hoseok», toinen poika pian vastasi ja hörppäsi itsekin siemauksen mustasta americanostaan.

Huvittavaa kyllä, pojat olivat ennättäneet tiedustella toistensa ikiä jo paljon ennen kuin Jungkook oli astellut lainausautomaatille lainaamaan värioppiteoksensa - nuorempi oli sanonut olevansa vasta tasan kaksikymmentä ja Hoseokin nappiin menneistä arveluista huolimatta saanut tämän tuntemaan itsensä harvinaisen vanhaksi - mutta nimensä he kertoivat vasta nyt. Toisaalta usein juuri sellaiset keskustelut, joissa nimen kysyminen meinaa unohtua aiheiden ollessa niin mielenkiintoisia, olivat aina niitä kaikista parhaimpia keskusteluja.

Aika riensi nopeammin kuin olisi uskonut, mutta se ei kumpaakaan haitannut. He lörpöttelivät  kahvikuppostensa äärellä rennosti aina musiikkimausta siihen, miltä kissan maukuminen mahtoi Hoseokista näyttää.

Indigolta sinivihreällä twistillä.

Nuorempi oli tietenkin huvittunut, ja kertoi vastapäiselle pojalle yrittäneensä miettiä, miltä väriltä se hänestä näyttäisi tulematta kuitenkaan mihinkään tiettyyn johtopäätökseen. Kissan naukuminen näytti hänestä... noh, kissalta. Siinä se.

He istuivat hetken aivan hiljaa ja tuijottelivat katutason kahvilan ikkunoista ulos vilkkaalle kadulle. Ihmisiä vaelsi ohi kuin muurahaisia pesänsä lähellä, mutta ikkunan toisella puolella oli vain rennon pysähtynyt tunnelma, joka tuoksui kahvilta.

»Arvaa mitä?» nuorempi yhtäkkiä huudahti rikkoen hiljaisuuden. Vanhempi oli erottavinaan pienen tuikkeen tämän eloisissa silmissä.

»No mitä?»

»Kun sähän sanoit, että sun palkka niistä huoltsikkatöistä on tosi pieni, ja sulla on muutenkin arvostettavan omalaatunen kyky, joka ei oo ilmeisesti saanu tarpeeks tunnustusta...»

Vanhempi sipaisi hämmentyneenä hiussuortuvan korvansa taakse.

Vai arvostettava? tämä tuhahti mielessään ennen kuin avasi suunsa.

»...niin?»

Taiteilijapoika katsoi punapäätä suoraan silmiin, ja pojan tummista silmistä huokui itsevarmuutta ja inspiraatiota.

»Mulla ois sulle töitä.»