On yö. Kaikkien pitäisi olla nukkumassa. Olen ainoa hereillä. Hoitajia ei näy missään, mikä on hyvä. Saan ajatella rauhassa. Muistelin päivää, minulle näytettiin paikkoja. Mietin sitä varastoa, josta kysyin. Siellä pitäisi olla mitä tarvitsen.
Mietit varmaan, mitä tarvitsen varastosta tähän aikaan yöstä. En halua laihtua, sillä olen viimein ymmärtänyt, kuinka typerää se on, mutten halua lihoakkaan. Mikään ei ole niin kuin pitäisi. En käy koulua, minulla ei ole perhettä ja olen sairaalassa.
Ajattelin unta, jonka näin, kun sydämmeni pysähtyi. Kuolema ei ole niin paha, jos näkemäni uni olisi totta. Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Tiesin, ettei mikään tule muuttumaan. En aio syödä, joten en pääse täältä ikinä pois. Sama se on, jos tekisin sen itse. Nopeuttaisin asioita. Paikka, jossa asuisin lopun elämääni, on täynnä letkuja ja putkia ja neuloja. Seuraksi olisi tylsiä hoitajia ja mies, joka halusi joskus aikaisemmin kuolla. Ja tietysti muita potilaita.
Katselin hetken ikkunasta ulos. Näin kuun ja kauniin tähtitaivaan. Kuinka kaunis paikka. Pian pääsisin katsomaan niitä lähempää. Nousin ylös sängystä ja kävelin hiljaa ovelle. Avasin oven mahdollisimman varovasti ja livahdin ulos. Tiesin tasan tarkkaan, missä varasto oli ja tiesin siellä olevan tarvitsemani. Mietin kyllä syytä, miksi varastossa olisi sitä, mutta päädyin siihen tulokseen, että sillä ei ole enää mitään väliä, kunhan saan sen vain käsiini.
Viimein pääsin varastoon ja löysin tarvitsemani nopeasti. Nyt vain pitäisi etsiä oikea paikka. Jokin minne sen saisi sidottua. Pian löysin tyhjän huoneen. Siellä oli paikka, mihin sain sidottua köyden. Otin tuolin ja nousin sen päälle, jotta ylettäisin sitomaan köyden.
Huomasin pöydällä paperia ja kyniä. Päätin kirjoittaa kirjeen. En tiedä miksi, sillä eihän minulla edes ole ketään. Kirjoitin silti. Kirjoitin sen perheelleni. Kirjoitin näkeväni heidät taas pian ja, että olisimme taas yhdessä. Voisimme pian katsella tähtiä yhdessä.
Taittelin kirjeen ja asettelin kirjeen niin, että se löydettäisiin.
Sidoin köyden toiseen päähän silmukan ja nousin tuolille. Asetin köyden pään varoen kaulalleni ja kiristin silmukkaa hieman ja kuiskasin hiljaa viimeiset sanani: "Nähdään pian." Astuin tuolilta ja se kaikki päättyi.
Anoreksia hallitsi elämääni ja päätti elämäni.
YOU ARE READING
Anoreksia hallitsee elämääni
Short Story18-vuotias Silja on menettänyt perheensä paitsi isäänsä. Hän laihduttaa äitinsä kuoleman jälkeen ja tulee heikkokuntoiseksi. Syöminen on haaste. Lopulta eläminen on yksi suuri haaste. Selviääkö hän? Pääseekö hän yli äidin kuolemasta? Vai vajooko hä...
