Anoreksia hallitsee elämääni

11.11.2019

Nälkä. Haluan ruokaa. Tarvitsen sitä, mutta en halua lihoa. Tämä on pelkkää kidutusta. En saa nousta edes sängystä muuta kuin vessaan. Ja silloinkin minua ollaan vahtimassa, etten oksentaisin. Mutta mitä edes oksentaisin, koska en ole edes syönyt mitään?
"Meen vessaa", ilmoitin hoitajalle. "Hyvä on. Tiedät kyllä, miten tämä homma toimii." Nyökkäsin vastaukseksi. Pian hän jo seurasikin perässäni. Olin vessasda ainakin puoli tuntia, sillä en halunnut mennä takaisin makaamaan. Hoitaja jäi vahtimaan oven ulkopuolelle, joten sain tehdä kyykkyjä kikessa rauhassa. Lopetettuani valelim punaisille kasvoillenk kylmää vettä. En tietenkään halunnut hänen tietävän, että urheilin salaa. Lopulta lähdin takaisin.

Mies tuli vastaan käytävällä ja sanoi: "Minun täytyy puhua kanssasi." Tunsin pistoksen sydämmessäni ja ajattelin, että onko hän saanut tietää minun urheilleen salaa. Nyökkäsin varovasti ja lähdin seuraamaan miestä. Hän ohjasi minut kohteliaasti huoneeseeni ja kertoi vakavalla ilmeellä: "Tedän hyvin, että tämä on sinulle vaikeaa aikaa, mutta tämä ei toimi." "Mikä täs mula ei toimi." "Sinä et vieläkään syö. Et voi jatkaa näin loputtomiin. Sinä kuolet pian, jos et jatkat näin. Jos vielä jatkat näin, tarinasi saattaa päättyö jo huomenna."
Tunsin kuinka helpotua levisi ympäri kehoani, sillä mies ei tuedä, että olen urheillut mutta silti kiivastuin hänen sanoistaam ja huusin: "Ehkä mä haluunki kuolla! Ehkä mä en enää vaa jaksa elää, varsinkaa nytte, ku oon jääny yksin!"
Tunsin kuinka kyyneleet kohosivat silmiini. Mies korotti ääntään hieman: "Ymmärrän tuskasi paremmin kuon hyvin, sillä kävin saman läpi, kun olim ikäisesi. Halusin kuolla, koska minulla ei ollut ketään. Olin yksin, niin kuin sinö olet nyt. Minut pakotettiin lopulta hoitoon ja ajan mittaa se tehosi. Sain uusia ystäviä ja nyt haluan auttaa sinua."
Vaikenin, sillä päässäni alkoi heittää ja silmissä sumeni. Rinnassa tuntui oudolta. "Oletko kunnossa?" mies kysyi huolestuen. "E-ei tää ennen oo ollu näin paha", vaikeroin ja nousin seisomaan.

Se oli paha virhe. Kaaduin melkein saman tien, kun nousin. Menetin jälleen kerran tajuni. Tosin tällä kertaa olin paljon huonommassa kunnossa ja sydämmeni pysähtyi.

Vajosin mustaan veteen. En saanut happea enkä pystynyt liikkumaan. En edes yrittänyt päästä pintaan. Olin liian väsynyt. Annoin periksi jo heti alussa ja vajosin aina vain syvemmälle, kunnes pieninnin valon pilkahdus katosi kokonaan. Vajosin syvemmälle ja syvemmälle enkä osunut pohjaan. Suljin silmäni ja vaivuin syvään uneen. Pian jokin tarrautuu minuun ja veti pintaa kohti
Se veti minut pois vedestä ja heräsin.

"Hän hengittää!" mies huusi. "Hoitaja, tuo hänelle vettä", hän käski. "Millainen olo?" Vastasin vaisusti: "Heikko." "Ei ihme. Sydämmesi oli pysähtynyt viideksi minuutiksi. Ymmärrät kai mitä tapahtuu, jos jatkat tuota?" hän kysyi. Nyökkäsin hiljaa.