Bilehile ja hiippari/ yoonmin VALMIS✅

9.

Mä en yhtään tiiä mitä tekisin ton Yoongin tapaturman kans joten hypätään aikaa suosista eteenpäin :)

πjiminπ

Viikot olivat vaihtuneet kuukausiksi, joulu oli jo ovella. Koulussa kiireiltiin tiheään tahtiin ja lahjoja ostettiin kaverin serkun kaimallekkin.

Yoongi oli pistäytynyt pariin otteeseen kotona, muisti oli jo parempaan suuntaan.

Mitäs muuta, olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja vihdoin tutustuin uusiin ihmisiin.
Hoseok jaksoi edelleen vaivautua seuraani, ja hänen kaverinsa Namjoonkin oli oikein mukava.

Edelleen majailin Yoongin "kämppiksenä", vaikka itse isäntä oli poissa.
Ensiviikolla tuo höpönassu kuitenkin tulisi kotiin ja alkaisi uusi luku meidän elämässä.

Tunteet, ne olivat kadonneet.
En enää kuvitellut Yoongista oikein muuta, kuin että hän olisi minulle kuin veli, tai ainakin se tyyppi joka satunnaisesti majoittaa minua kämpässään.
Ehei, en minä keneenkään toiseen ollut ihastunut. Yoongin poissaolo vain oli harventanut tunteitani, niiden paluusta ei ollut tietoa.

Huomenna olisi maanantai, viimeinen viikko koulua ja Yoongi palaisi kotiin keskiviikkona.
Yoongi joutuisi käydä keväällä koko vuoden kurssin, rehtoria ei kiinnostanut pojan jaksaminen kunhan opinnot tuli tehtyä.

-

Piip.
Herätyskello soi.
Näpäytin luurin umpeen ja nousin jäseniä venytellen sängystä.

Avasin tummansinisen rullaverhon joka vapautti hyisen näyn keskustasta.
Pakkasta oli -7 astetta, ei paljoa mutta villapaita kuulosti hyvältä.

Keitettyä kahvin, pesin hampaat ja menin etsimään vaaleanpunaista villapaitaani mustien farkkujen kera.

Taas meinasi tulla tippa linssiin katsottuani kaappiin, nähtyäni Yoongin mustan ikivanhan hupparin ja sanat jotka poika sanoi viimeksi kun nähtiin.

"Kiitti Jimin ku pidät mun kodista huolta, toivon et oot täälä vielä silloinkin kun palaan."

Voisi sanoa, että poika oli muuttunut kolauksen myötä.
Vaikkakin, tunsin mä häntä niin paljon...

Haavelilu jäi lyhyeen kun ovikello soi.

Hoseok iloisena omana itsenään seisoskeli ovensuussa odotellen minua.
Huikkasin pojalle tulevani kohta ja heitin valitsemani vaatteet niskaan ja kiiruhdin hyiseen ulkoilmaan.

"Huomenta Jiminie! Kaikki okei?"

"Hyvinhän täs, Yoongi palaa ylihuomenna."

Hyppäsin Hoseokin sähkönsinisen volvo v40:mpin kyytiin ja huristelimme kohti koulua.

Perus maanantaiaamu alkoi niin ihanan tylsällä matikalla, jatkui liikuntaan, kunnes alkoi ruokailu. Annokset haettuamme istahdimme vakipaikalle Hoseok, minä ja noh... meidän reput.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Hoseok avasi suunsa.

"Tota, kun aiemmin olit niin huolissas Yoongista, välitit siitä niin paljon ja kaikkee. Mitäs nyt?"

Kysymys tuli ihan puskista.
Niinkun aiemmin mainitsin tuntuu, ettei tunteita olisi enää. Ne haihtuivat Yoongin mukana pois. Ensimmäiset viikot suunnatonta ikävää nipistelivät silmäkulmia, mutta näin kolmen kuukauden jälkeen tunne on tyhjä.