Me ei olla ikuisia

17.

"Eihän täällä ole ketään kotona."

Huomasin selvästi, kuinka  äiti muuttui kireäksi ja hätääntyneeksi, vaikka oikeasti tässä ei ollut mitään hätää. Hän vain oli hieman epäilevä Villeä kohtaan, jota hieman kummaksuin, sillä Ville ei ollut ikinä sanonut tai tehnyt mitään, mikä olisi ollut epäilemisen arvoista. Isä oli onneksi niin rento ja ihana oma itsensä, että hyväksyi kaikki ihmiset sellaisina kuin he olivat. Äiti oli hieman ennakkoluuloisempi, mutta pohjimmiltaan huolehtivainen.  Hän ei kuitenkaan tiennyt Aaronin tarinaa, joka muuttaisi hän käsityksen Villestä täysin. Ymmärsin kyllä hänen huolensa, kun Aava oli Villen huolehdittavana ja he olivat lähteneet johonkin ilmoittamatta. 

"Aava on täysin turvassa Villen luona, he ovat varmaankin leikkipuistossa tai kaupassa. Voin soittaa ja kysyä Villeltä missä ne on", vakuuttelin, mutta äiti vilkuili silti ripsiensä alta, "no jos sä niin sanot."

Pyöräytin silmiäni ja tuhahdin turhautuneena, " usko pois vaan, Villessä ei ole mitään epäilemisen aihetta."

"Joo joo, olen vain huolissani, soita nyt!", äiti tiuskaisi ja naputti jalallaan maahan kärsimättömänä.  "Missä Aaron muuten on? Olitko hänen kanssaan?"

Nyökkäsin nostaessani puhelimen korvalleni ja muutaman tuuttauksen jälkeen Ville vastasi olevansa Aavan ja Valtterin kanssa kaupassa, mutta he tulisivat nopeasti takaisin kotiin. Tuhahtaen suljin puhelimen ja vilkaisin melkein huvittuneena äitiä, joka tuijotti suoraan silmiin kireänä. 

"He ovat kaupassa, ei hätää, Aava on heidän mukanaan."

Äiti huokaisi helpottuneena ja naurahti sitten hiljaa pudistellen päätään. "Anteeksi, olen vain hieman hermona sun katoamistempun takia."

Näin äidin silmissä kimaltelevat kyyneleet ja halasin häntä. Tunsin äidin värähtävän ja nyyhkäisevän ja sinä hetkenä päätin, etten ikinä enään tuottaisi vanhemmilleni pettymystä. Vedin äidin tuttua ja turvallista tuoksua nenääni ja silitin hitaasti äidin selkää. "Ei hätää, kaikki on nyt hyvin, mä olen tässä enkä ikinä enään tee mitään tuollaista."

"Mä olin vain niin huolissani, mun rakas poika vain katoaa, ei ilmoita mitään, eikä vastaa puhelimeen", äiti nyyhkäisi ja nojautui taaksepäin. Laskin käteni ja pyyhkäisin äidin kyyneleen pois poskelta. 

"älä itke, kaikki on hyvin, äiti."

                                                                                       ×

Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Kun olin muiden ihmisten ympäröimänä, esitin normaalia ja niin taisi tehdä myös Lenni, Topi ja Aaron. Kuitenkin kun olin yksin, niin melkein huhuin omiin ajatuksiin, ja sen takia hukutin itseni kouluhommiin joka ilta, jotta saisin muuta ajateltavaa. Vietin paljon unettomia öitä ajatellen. Topin itsemurhayritys, Aaronin äiti ja Lenni pyörivät paljon mielessäni. Mietin Aaronin äitiä, koska ajattelin mitä tapahtuisi, jos hän joskus palaisi ja miten kaikki eivät olisi enään ennallaan. Aaron menisi varmasti suunniltaan, samoin Ville. Jos hän palaisi, toivottavasti muut eivät saisi tietää, sillä sitten paljastuisi Aaronin salainen menneisyys.  Lennistä en saanut ajatuksiani irti. Olimme viettäneet lähiaikoina paljon aikaa yhdessä ja olimme lähentyneet ihan hirmuisesti. Topin hyppy ja sen jälkeiset tapahtumat olivat lähentäneet mua, Lenniä, Aaronia ja Topia paljon. Topi ei vieläkään sanonut halaistua sanaa tapahtuneesta, emmekä puhuneet siitä. Aloimme kuitenkin tekemään kaikkea yhdessä. Kävimme koulun jälkeen Saarikosken ainoassa pizzeriassa, vietimme aikaa, kävimme välillä Lennin luona katsomassa Helinää ja jopa harjoittelimme yhdessä ennen koeviikkoa. Tämä kaikki tapahtui vain viikossa. Välillä murjotimme kaikki yhdessä, sekin oli parempi kuin yksin. Luotin koko ajan enemmän Lenniin ja Topiin.