Me ei olla ikuisia

3.

"Kuin hidas sä oot? Huohotat ihan ku oisit juossu just maratonin", Aleksi vittuili mun edessä ja ei ainakaan parantanu mun itsetuntoa. En ollut mikään himourheilija, en käynyt salilla, tein vain joskus vähän lihaskuntoa kotona ja kävin lenkillä. Oli mulla ihan hyvä kunto, mutta en ollut ikinä tykännyt juoksemisesta.

"Kiitti paljon, mun mieli parani huomattavasti", tiuskaisin sarkastisesti ja pysähdyin vetämään henkeä.

"No lol mä jatkan iha just matkaa", se vastas ja hyppi paikallaan.

"No menis sit jo", vastasin ärsyyntyneenä ja jatkoin hitaasti matkaa.

"No enhän mä voi, kun oisit muuten yksin. Kaveria ei jätetä, vai haluutko mielummin hölkätä Lennin kanssa?"

"Voi saatana piä turpas kii", ärähdin ja kiihdytin vauhtia. Onneks se ääliö tajus pitää suunsa kiinni ja jatkettiin matkaa hiljaisuudessa. Mun hengitys oli tosi raskasta ja jalat hapoilla, kun vihdoin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päästiin jäähallille. Vielä olisi kuitenkin edessä se pahin osuus, lihaskunto. Olin siinäkin tosi surkea ja Aleksi aina ilkkui mua siitä, kun meillä oli treeneissä lihaskuntoa. Yks syy mun halu lopettamiseen jääkiekon oli toi yks poika tos. Se oli melkein ainoa, joka oli mun kanssa treeneissä, mutta mun hermot meni aina siihen idioottiin. Aleksi oli niiin mun vastakohta, eikä meillä oikein mennyt hyvin, mutta ei sille nyt voinut mitään, olisi pitänyt aluksi tutustua muihin jätkiin.

"Nooa kuuntelitko sä mua yhtään? Mitä mä sanoin just, voitko toistaa?!", valmentaja karjaisi ja oikeasti säpsähdin heräten ajatuksistani. Katsoin ympärilleni ja muut jätkät kattoivat mua odottavasti, Aleksi virnisteli mulle siinä vieressä. Voi saatana, mitä se oli äsken höpöttäny? En kuunnellu sitten yhtäkään sanaa. Huomasin kuinka Lenni tuijotti mua sen tuimilla sinisillä silmillään ja varmaan naureskeli mielessään kuinka idiootti oon. Olin näkevinään pienen hymyntapaisen pojan huulilla vain sadasosasekunnin ajan, kun katoin tätä mutta olin varmaan vaa kuvitellu kaiken. Hämmennyin ja ajatukset meni ihan sekaisin, valmentaja odotti mun vastaavan, mut en tienny yhtään mitä vastata, voi vittu ku en kuunnellu.

"En kuunnellut sori", tyydyin vastaamaan ennenkuin hiljaisuus olisi venynyt tuskastuttavan pitkäksi.

"Puhuimme tässä siitä, että nyt menemme tuonne kuntosalille ja teemme tunnin kestävän lihaskuntotreenin."

"Okei", murahdin ja katsoin jalkojani, nolotti, sillä olihan pitäny arvata et valmentaja puhu lihaskuntotreenistä.

Rankan treenin jälkeen mä melkein juoksin pukuhuoneeseen, nappasin takkini naulasta, tungin kengät jalkaani ja kiiruhdin jäähallista ulos.

"Mihi sulle nyt noi kiire tuli?", Aleksi huusi mulle jäähallin ovelta, mut en vaivautunut edes kattomaan jätkää, avasin vain meijän auton etupenkin oven ja istuin kyytiin samalla vetäisten oven kiinni. Ennenkuin äiti kaahasi jäähallilta pois niin käännyin katsomaan Aleksia, joka puhui Lennille jäähallin ovella. Lennille?? Mitä helvettiä?? Aleksi vilkuili meijän autoa kohti aina välillä, mut Lenni tuijotti mua suoraan ja sen katse sai kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin. Okei, miks mä tunsin tällasta? Olin varmaan tulos kipeeks tai jotai.

"Onks kaikki hyvin, ku tuolleen ryntäsit kyytiin", äiti kysyi huolestuneena, mut en nyt halunnut kertoo mitä oli tapahtunut, joten sanoin vain "Kaikki on hyvin", ja katoin maisemia ikkunasta.

"Oikeesti? Mä kyl huomaan jos sä valehtelet mulle päin naamaa. Oon kuiteki sun äitis ja voit kertoo mulle kaiken."

Huokaisin ja mietin pitäisikö puhua suoraan ja totuudenmukaisesti vai voisinko vain sanoa että ei mulla ole hätää. Päädyin kuitenkin kertomaan totuuden, sillä olihan äidillä oikeus tietää.