rakastuin mä luuseriin ➵ jikook

04: Sammumaton liekki

Jimin

Silmäni olivat aivan punaiset ja turvoksissa. Vaaleansininen raitapaitakin oli kyyneleistä märkä. Makaan sängylläni katse kohti kattoa. Tuntuu niin tyhjältä.

Rauhoituttuani mietin hetken asioita. Ehkä minä hieman ylireagoin. Kyllä kaikki järjestyy. Olen välillä ihan liian pehmo. Jimin, sun pitää olla oikea mies, hoin välillä päässäni. Niin oudolta kuin se kuulostikin. Päätän ryhdistäytyä- vaikka olin nössö, en sentään voi itkeä ikuisuuden jonkun tekstiviestiketjun takia. En ole mikään ihan pentu enää. Vähän tsemppiä, Jimin...

Hyppään pois sängyltä. Vaihdan paidan harmaaseen huppariin. Kyllä, juuri semmoiseen, mitä jätkät lainaavat muijilleen. Päätän kuitenkin pysyä ulkoiselle olemukselleni uskollisena edes sen verran, että en vaihtanut tiukkoja farkkuja lökäreihin. Katsahdan itseäni peilistä. Minulla on jokseenkin itsevarma olo lukuunottamatta sitä, että näytän huppari päällä ainakin tuplasti lihavemmalta.
Otan jopa muutaman kuvan. Ne saattavat joskus päästä instagramiin.

Nyt oli tosin muuta tehtävää, kuin päivittää somea.

Soitan äidille, että menisin Taen luokse yökylään. Vanhempani luottavat minuun täysin. Olen oikea enkelipoika, enhän minä ikinä mitään tekisi. Tai sanotaanko, että en ole ennen tehnyt. Kenties tämän yön tapahtumat voivat muuttaa hiirestä kissan.

Kello on jo puoli yksitoista ja täysikuu on nousemassa korkeammalle ja korkeammalle. Okei, nyt kuulosti joltain pikkulasten "tavataan täysikuun aikaan meidän pihalla iiks pelottavaa"- leikiltä. Jos yhdestä luonteenpiirtestä haluaisin eroon niin se on tämä lapsellisuus. Tarkoitan, olen kyllä ihan fiksu kaveri sinänsä, mutta vähän semmoinen ujo ja erilainen. Siksi tuntuu välillä vähän kuin olisin pikkulapsi muiden rinnalla. Saattaahan se johtua pienestä koostanikin.
Eikä ikinä voi tietää, jos muut ajattelevat ihan samalla tavalla itsestään.

Lähden kotoa sulkien varovasti oven  ja suuntaan kohti lähimetsää. Kaikista maailman paikoista juuri metsä keskellä yötä. Tiesikö tuntematon, että pelkään pimeää ihan liikaa?
Kävelen pitkin hiekkatietä ja potkin pikkukiviä kuin jalkapalloa. Katulamputkaan eivät ole päällä. Onneksi puhelimessa on taskulamppu, eihän täällä muuten eteensä näkisi. Hetken kuluttua vasemmalla näkyy pieni mutainen tie. Ennen siinä oli ollut pelkkää metsää, mutta satojen pikku oppilaiden jalanjäljet olivat aikojen saatossa muodostuneet poluksi.
Tätä reittiä minäkin olin aikoinaan joka aamu kulkenut kouluun. En ollut käynyt metsässä aikoihin, mutta melko samalta se yhä näytti. Toivon taas olevani ala-aste- ikäinen Jimin vailla huolen häivää.

Havahdun lumoistani kun kuulen edestäni askelia. Tunnen kuinka sykkeeni kiitää rataa nollasta sataan. Sydän kurkussa otan varovaisia askelia hiljalleen eteenpäin. Oksat rapisevat allani ja puut humisevat tuulessa.

Siellä hän siis oli. Se, mitä olin odottanut.

Yhtäkkiä taskulamppuni valoon heijastuu huppupäinen hahmo. Pidätän hengitystä. Minulla on hetken sellainen mä-oikeasti-kuolen- hetki, tiedättekö? Hän tulee liiankin lähelle, hyvä ettemme törmää toisiimme. Haistan vahvan tupakan- ja viinansekaisen lemun ympärilläni. Olen aina vihannut päihteitä.

Vihdoin hän huomaa minut ja selvästikin säikähtää, kuin minäkin. Tuntematon ottaa pari isoa askelta taaksepäin. Sitten pari lisää. Osoitan tärisevällä kädelläni taskulampulla hänen kasvojaan, mutta en tunnista hahmoa suumaskin takia. Hyvä yritys, mutta hän ei tiedä kenen kanssa hän oikein tätä peliä pelaa.

Tuijotamme siinä toisiamme varmaan kymmenen minuuttia, siltä se ainakin tuntui. Tarkkailen tämän tummia silmiä, vartaloa. Mustia farkkuja ja hupparia. Hän näyttää jotenkin... käytetyltä? Loppuunkuluneelta. Väsyneeltä. En tiedä edes miksi, ehkä se on vain minä.
Kerään rohkeuteni kysyen: "miksi?". Olisihan siitä näyttävempääkin voinut tehdä, mutta en saanut enää sanoja suustani kun katsoin tuntemattoman taakse. Suuni loksahti auki ja oli varmaan lähellä etten olisi menettänyt tajuani. Liekit nuolevat puskia ja puiden oksat tippuivat maahan. Metsä oli palamassa poroksi. Siinä vaiheessa mielessäni pyöri vain yksi ajatus:

Meidän täytyi päästä täältä pois.

Tuntematon puristaa minua tiukasti ranteesta. Tuijotan suoraan sen roihuaviin silmiin. Sitten syttyi sammumaton liekki. Hän sytyttää sytkärin, ottaa varovasti hupun pois päästään ja laskee maskin leaulle.

Se, mitä nään on jotain mitä en olisi ikinä arvannut tai halunnut näkeväni. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri tuo likainen piru,

Jeon Jungkook.

➵
En kestä, oon oottanu niin kauan et pääsen julkasee tän osan ja vihdoin se on täällä. Voin sanoo, että nyt alkaa tapahtumaan ihan kunnolla.
Kenen sä luulit olevan "tuntematon"? Kommentoi, saatan alkaa seuraa joitakin🥰

En voi muuten olla ainoo, joka on ihan joulufiiliksissä? Tbh haluun myös lomalle. Ens viikol täytän kans vuosia, aika jees.
Mutta joo, nähdään ensi luvussa!