rakastuin mä luuseriin ➵ jikook

07: Särkyneet lupaukset

Jimin

"Mm", Jungkook mutisee. Istumme sohvapöydän ääressä ja syömme valmistamiani lettuja. Tai oikeastaan: Jungkook syö minun katsoessa vierestä. En uskonut hänen syöneen mitään kunnollista moneen päivään (ellei jopa viikkoon), joten hän tarvitsee sitä enemmän. Totta puhuen tuolla kyllä todella on nälkä- jätkähän syö kuin hevonen! Tarkkailen rauhassa hänen liikkeitään- tai jos totta puhutaan, tässäkin tapauksessa "ulkokuori voi pettää".

Pääni sisällä riehuu oikea sirkus. Olen aivan sekaisin niin itseni, kuin muiden ihmisten kanssa. En kohta varmaan tunne edes itseäni. Tai siis tarkoitan... mistä lähtien olen jollain tapaa pitänyt Jeon Jungkookin- tuon ryyppäävän sydämensärkijän- olemuksesta. En edes enää vain pinnallisesta, tunnen myös empatiaa häntä kohtaan vaikken halua sitä itselleni myöntää. Mistä lähtien olen edes pitänyt pojista siinä mielessä? Vai pidänkö edes?

Jos totta puhutaan, olen koko elämäni jossain tuolla pään pimeillä perukoilla tiedostanut olevani kiinnostunut pojista.

"Et saa kiinni!" Susan kiljuu minun hihittäessä. Pienet koivet pinkovat eteenpäin niin lujaa kuin vain pääsevät. "Seis!" takaani kuuluu, ja tietysti enkelipoikana pysähdyn heti käskystä. Samalla minua läpsäistään pienellä kädellä hennosti olkapäälle. Käännyn ympäri niin, että hiukseni heilahtavat ja tunnistan heti takanani parhaan ystäväni. Olen hämmentynyt, mutta Taehyung vain hymyilee. "Meidän pitää nyt pussata", hän sanoo. "Mutta eikö vain pojat ja tytöt voi pussata? Me ollaan molemmat poikia!" tokaisen hämilläni. Hän pitää kuitenkin yllä hymyn ja kohauttaa olkiaan. "Säännöt on tehty rikottaviksi." Samaan aikaan huulemme painuvat millisekunnin ajaksi toisiinsa kiinni.

Sen pusun tulen luultavasti muistamaan ikuisesti, vaikka se kestikin vain hetken. Olen yrittänyt suhteita tyttöjen kanssa, mutta niistä ei ikinä tullut mitään vakavaa. En vain pystynyt siihen. Se ei tuntunut jotenkin... oikealta. Olen ennen luullut (tai sitten käyttänyt vain tekosyynä itseäni vastaan), että "olen liian nuori".

Jungkookin, kyllä, Jeon Jungkookin myötä olen tajunnut, ettei asia ehkä olekaan niin. Se tässä minua kaikista eniten pelottaakin.

Yhtäkkiä puhelimeni soi, ja heti sen avatessani alan hikoilla. Tunnen kasvoilleni muodostuvan kauhistuneen ilmeen- ikään kuin heräisin takaisin todellisuuteen sadusta, joka oli samaan aikaan yhtä helvettiä. "Vittu", sanon, "vitun vitun vittu". Siinä vaiheessa jokaikinen ystäväni olisi viimeistään tajunnut että nyt on tosi kyseessä, sillä en ikinä käytä v- sanaa arkipuheessa.

Huokaisen syvään ja painan vihreää. Asetan puhelimen käsi jännittyneenä korvalleni. "Jimin, missä sä oikein oot?" toisesta päästä vastaa matala ääni. Taehyung. Menen pienimuotoiseen paniikkiin. Mitä oikein vastaan? Tilannetta ei myöskään auta yhtään, että Jungkook on keskeyttänyt syömisen ja tuijottaa minua kummastuneena.

"Tuota- mä-"

Yritän aloittaa jotain mutta tajuan jo siinä vaiheessa pelin olevan menetetty, jos en nyt tee pikaisia päätöksiä. Oikeita päätöksiä. Hetken mielijohteesta nousen sohvalta niin että se notkahtaa, sujautan kengät nopeasti jalkaan ja lähden ovet paukkuen kiitämään.

"Oon tulossa."

Tae jää vielä mutisemaan jotain samantekevää mutta suljen puhelun ja juoksen täyttä vauhtia. Mielessäni on vain koti. Haluan samaan aikaan purkautua Taelle, mutta arvatkaa kuka on samaan aikaan viimeisenä listalla ihmisistä, joille voisin kertoa mitä olen oikein tehnyt? Paras ystäväni. Eikö parhaiden ystävien pitäisi luottaa toisiinsa? Noh, minä itse petin Taehyungin luottamuksen kun lupasin etten mene tapaamaan tuntematonta.

Mutta särkyneet lupaukset ovat lopullisesti menetettyjä. Ne voi liimata takaisin paikoilleen, mutta arvet menneisyydestä ovat pysyviä. Alan automaattisesti ajatella Jungkookia ja kaikkea, mitä hän kertoi menneisyydestään.

Äh, senkin Jimin, nytkö yrität sitten olla joku runopoika? Ryhdistäydy edes vähän. Olet ihan säälittävä.

Ravistan taas päätäni- sitä on tullut tehtyä viimeaikoina paljon. Juoksen yhä minkä jaloistani pääsen. Pian olisin taas kotona. Voisin unohtaa kaiken mitä tapahtui. Etenkin Jungkookin. Ensi maanantaina olisimme koulussa kuin emme tuntisikaan. Jos hän edes tulee kouluun. Vastuuton, kämäinen...

Vaikka oikeasti hieman kaipaan häntä. Mutta vain hieman. Kyllä hän pärjää siellä ilman minua- pakko on pärjätä. En ole kenenkään äiti.

"Missä sä oikeen olit?"
Istumme Taen kanssa sängylläni. Kaikista vähiten halusin olla nyt tässä tilanteessa. Yleensä olen hyvä keksimään tekosyitä, mutta pääni lyö nyt tyhjää. "Mm, tota- siis- öö- vahdin sisaruksia", takeltelen. Tae katsoo minua epäilevästi, mutta päästää sitten huokauksen. "Mikset vastannu mun viesteihin?" hän kysyy. Tuijotan peilistä itseäni. "Vanhemmat sano että pitää keskittyy siihen vahtimiseen", selitän. Tiedostan kuinka epäuskottavalta kuulostan, mutta ehkä tämä menee läpi.
"Okei", Tae vastaa latteasti hetken kuluttua.

Hetken päästä jo kuuntelemme yhdessä musiikkia ja syömme ben & jerry's, mutta silti tuntuu jotenkin oudolta. Tiedän, ettei Tae usko tarinaani täysin, mutta osaako hän epäillä että menin tapaamaan tuntematonta?

➵
Sori lyhyestä osasta, mutta mä en oo taaskaan pitkään aikaan julkassu uutta osaan joten aattelin, että nyt ois hyvä hetki. Miten teillä sujuu etäopiskelut? Mulla menee hyvin😁 Pahoittelen ettei oo taas tullu uutta osaa, oon kyllä miettinyt mutta kouluhommat ja treenit iskee päälle. Yritän päivitellä tännekin uusia lukuja ja kuulumisia mahdollisimman usein, mut jos haluutte kuulla musta useemmin (ja katella mun bts edittejä!) suosittelen ottaa ig haltuun @slayusbtz! Mut ei muuta, kommentoi sun mielipide tästä luvusta💜 Olitte muuten ihanasti kommentoinu viime osaan, ette arvaakaan paljon piristätte mua🥺