rakastuin mä luuseriin ➵ jikook

06: Salaperäiset soinnut

Jimin

Minulla alkoi olla nälkä. Istuin yhä siinä Jungkookin vieressä tuijottaen tämän mustia varrellisia kenkiä. "Tehdäänkö ruokaa?" kysyin hetken mielijohteesta. Jungkook pyöritti silmiään ja kääntyi katsomaan pientä keittiötä. "Ei mulla oo mitään. Leipäkin meni eilen vanhaksi." Katson tätä hieman vinoon. "Kyllä sulla nyt jotain pitää olla", sanon tälle. En tiedä, olenko edes oikeasti sitä mieltä vai haluanko vain uskotella itselleni että tämä poika on sisimmältään ihan kunnon ihminen. Jungkook pudisti päätään. Huokaisin ja nousin rivakasti ylös. Tutkin kaappeja, mutta sieltä ei tosiaan löytynyt mitään. "Onhan täällä pakko edes jotain valmisruokaa olla", puhun puoliksi itselleni. Kaikki kaapit ja laatikot läpi käytyäni moneen kertaan päätän luovuttaa ja katson Jungkookia polkien jalkaani. Sitten päähäni pamahtaa aivan umpihullu ajatus.

"Kuules, me lähdetään kauppaan ostamaan sitä helvetin ruokaa."

Olimme matkalla kauppaan ja tiesin jo nyt, kuinka surkea idea tämä oli. Jos joku näkisi minut Jungkookin kanssa, perättömiä huhuja alkaisi varmasti levitä pitkin kylää. Kaiken lisäksi parhaan ystäväni piti olla koulun kovin somettaja. Taehyung ei saisi tietää, että menin oikeasti tapaamaan tuntematonta.

Matka oli taas liian kiusallinen. Olimme aivan hipihiljaa. Se ei kyllä haitannut. En aikonut puhua Jungkookille niin kauan, kuin hänkään ei puhunut minulle.

Vai halusinko puhua hänelle, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni? En tiedä enää itsekkään. Minussa on pienestä lähtien ollut salapoliisin vikaa. Jeon Jungkook kuulosti juuri sopivalta mysteeriltä minulle.

Saavuimme kaupalle. Kävelin ovista sisään ja kuulin Jungkookin askeleet takana. Käännyin katsomaan häneen. "Noh... mitä ruokaa me edes tehdään?" kysyn. Jungkook kohauttaa olkiaan. Huokaan. Lähden etsimään meille syötävää ja oletan pojan kävelevän perässäni.

Kuljen pitkin kauppaa katsellen tuotteita ja miettien kuumeisesti, mitä tekisimme. Nyt ei mitkään purkkiruoatkaan maistuisi. En kyllä usko Jungkookin olevan erityisen hyvä kokki, joten pitää keksiä jotain mikä minulta varmasti onnistuu. Simppeliä siis.

Sitten katseeni osuu mainokseen, missä näkyy erilaisia ruokia. Silmilleni hyppäävät ihanan rusehtavat letut. Huomaan Jungkookin ajattelevan samaa. "Mulle käy", hän sanoo, "mutta eikö se ole vähän makeaa?" Katson tätä hetken mietteliäästi. "Laitetaan sitten sisälle vaikka jauhelihaa", totean kuin mikäkin sankari. Jungkook kääntää päänsä sivuun ja näyttää peukkua.

Hetken kuluttua olemmekin yhdessä keränneet  kaikki ainesosat. Kävelemme juomahyllyn vierestä, ja Jungkook pysähtyy katsomaan. Hän ottaa minua hihasta ja vetää ajatuksissaan viereensä. Katson tämän suklaanruskeita silmiä jotka tuijottavat lumoissaan hyllylle. Pikku hiljaa poika lähtee kävelemään, lähemmäs ja lähemmäs tölkkejä. Tuo yrittää napata käteensä kossun, mutta otan tämän ranteesta kiinni. "Ei nyt", tokaisen päättävästi. Hän koittaa riuhtoa kättään pois. "Jungkook, ei nyt", toistan.

Yhtäkkiä jokin iskeytyy päin naamaani ja näkökenttäni sumenee hetkeksi. Tunnen kuinka nenäni vuotaa verta. Tajuan makaavani maassa tuijottaen Jungkookia. "Sä...", sanon, mutta tämä ei tee elettäkään mihinkään suuntaan. Luovutan ajatuksesta että poika antaisi anteeksi tai yrittäisi edes auttaa, ja nousen omin jaloin ylös. Jungkook tuijottaa minua samoin kuin minä häntä. Kuulen kuinka hänen hengityksensä tiheytyy ja käy vain raskaammaksi.

Tajuan olevani tilanteessa, jossa olen täysin psykopaatin jätkän kanssa kahdestaan kaupassa- kaiken lisäksi alkoholiosastolla. Teen äkkipikaisen päätöksen ja tarraan tämän hiestä märästä kädestä. Katson tätä suoraan silmiin. Jungkook tuijottaa minua suu pienesti raollaan.