rakastuin mä luuseriin ➵ jikook

01: Tuntematon

Jimin

Para-aikaa istun kemianluokassa, kuunnellen maikan jorinaa veden olomuodoista; maailman turhin aihe, joka pitää käydä läpi joka ikinen vuosi, vaikka kaikki sen osaavat. Loppuunkulutettu. Kemia ei muutenkaa kuuluu lempiaineisiini, vaikka olenkin 'hikke'.

"Nuoriherra Park!"

Herään ajatuksistani kun kuulen jonkun- eli opettajan- luokan päässä, huutavan minua.

"Ööömmm..."

En tosiaan ollut kuullut kysymystä, saati tiennyt, että minun olisi pitänyt vastata. Perhana. Koko luokka tuijotti minua odottavan näköisenä pitkän ajan. Se tuntui lähes ikuisuudelta. Viimein opettaja huokaa.

"Hoseok, näytäs sinä mallia", tämä pyytää katsoen vuoroin minua, vuoroin Hoseokia.

Hoseok antaa minulle murtosekunnin mittaisen vittuilevan katseen, ja kääntyy sitten opettajaan röyhistäen rintaansa kuin mikäkin sankari.
Sitten hän alkaa pitämään luentoa jostain veteen liittyvästä, mutta ei kai kukaan nyt oikeasti luule että jaksaisin kuunnella tuon punapään turhanpäiväistä höpinää. Pakko myöntää että olen opettajien lellikki, mutta Hoseok on pahin kilpailijani, enkä nyt muutenkaan voi miettiä mitään muuta, kuin viime lauantaita:

Oleskelen Salen pihalla Taehyungin, parhaan ystäväni, kanssa. Olemme juuri korkanneet cokiksemme, ja nautimme elämästä. Yhtäkkiä kuulen kassalta kiljuntaa, ja nään kuinka kaikki juoksevat ulos kaupasta. Joku soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei ole tarpeeksi viisas ottamaan vaahtosammutinta esille.
Kuulen sireenien äänen ja palokunta saapuu paikalle. Kaikki haukkovat henkeä.

Mutta minä olen ainoa, joka kiinnittää huomiota huppupäiseen hahmoon, joka juoksee äkkiä pois paikalta ja katoaa pimeyteen. Hetkeksi hän pysähtyy tuijottamaan minua, sytyttää sytkärinsä sekunnin ajaksi, ja jatkaa matkaansa.

Että juu, semmoista sitten täällä. En ole kertonut kellekkään huppupäisestä hahmosta. Minulla ei vain riitä pokka...

"Maa kutsuu Jiminiä! Hei, Jimiiin!"

Säpsähdän.

"Ai, Tae, sori, mä-"

"Sä oot pyöritellyt tota ruokaa haarukassasi ainakin kymmenen minuuttia. Mä yritän puhua sulle, mutta sä et kuuntele", Taehyung sanoo, ei ollenkaan vihaisena, mutta hieman- huolestuneeseen sävyyn?

"Anteeksi, mä vaan mietin sitä tulevaa...", mietin, "matikan koetta".

Kaikki tietävät että olen maailman huonoin valehtelija, ainakin tämmöisissä tilanteissa. Meillä ei ole edes tulossa mitään matikan koetta. Taehyung pyöräyttää suklaanruskeita silmiään turhautuneen oloisena.

"Juupajuu, niin varmaan. Muuten, et ole vieläkään tsekannu mun uutta ig- kuvaa. Meeppäs nyt kattomaan se".

Kohautan olkiani, miksikäs ei. Vaikka kyllähän Taehyung saa tarpeeksi tykkäyksiä ilman munkin apua, koulun suosituin kun sattuu olemaan.

Avatessani puhelimeni saan kuitenkin yllätyksen, joka on lievästi sanottuna "hieman" erilainen kuin Taehyungin uusi kuva. Se on viesti.

Tuntematon: Hei, Park Jimin.

➵
Moi kaikille, alotan nyt tosiaan kirjottaa tämmöstä uutta ficciä! Tässä oli vasta eka osa, ja ekat osathan ei oo tunnetusti niitä parhaita, joten antakaa tälle vielä mahdollisuus. Lupaan, pian alkaa tapahtua🥴
Votettaminen ja kommentointi ei ole tietenkään kiellettyä 🥰
Mutta ensi luvussa nähdään!