rakastuin mä luuseriin ➵ jikook

03: Vitunmoiset homppelit

Jimin

Tänään oli se päivä. Tänä yönä olisi täysikuu. Tänää tapaisin hänet. Niin kenet, mietitte varmaan. Siihen minulla ei ole vastauksia sen paremmin kuin kellään muullakaan. Mistä minä voisin tietää?
Okei okei, minulla on epäilys. Tai aika varma tieto. Kuka hän ikinä onkaan, todennäköisesti on viime lauantain sale- tapahtumien takana.
Mutta ei kannata aina miettiä ja stressata etukäteen liikaa asioita, mistä on vasta tulevaisuudessa harmia. Vai onko edes harmia? Sitä en tiedä...

"Jätkät", Yoongi sanoo. "Onks suunnitelmii tälle päivälle?" Havahdun ajatuksistani. Katsahdan Taehyungiin, joka on muuten ihan helvetin pitkä. Sitten ravistan päätäni. "M-mun pitää vahtia sisaruksia. Äiti ja iskä lähtee johonki leffaan", keksin nopeasti. Valkoiset valheet eivät ole koskaan pahasta. "Mitä meinasit, Yoongi?" Tae kysyy miettiliäästi. Hän pyöräyttää silmiään ja tuuppaa parastakaveriani hellästi. "No mitä luulet", tämä sanoo leikkisästi, "Mehän ollaan jengiläisiä. Jotain rikollista." Naurahdan. Tae punastuu hieman ja ottaa minut kainaloonsa. "Me ei Jiminin kanssa olla semmosia kriminaaleja kuin te", hän koittaa kääntää homman leikiksi. "Mutta vitunmoisia homppeleita", huutaa joku punapää kauempaa. Huoh, Jung Hoseok. Tekisi mieli listiä tuo pirulainen.
Ihan kuin en olisi jo valmiiksi hukassa itseni kanssa, ja tuommoiset huutelut sekoittavat pakkaa entisestään.

Kellot soivat. Vihdoin, painotus sanalla vihdoin, tämä päivä loppuu. Kuusi tuntia tuntui kuudelta vuorokaudelta. Mutta kun odotat jotain kovasti, tuntuu aika matelevan- eikös ne jotenkin niin sano? Lähden kävelemään kohti bussipysäkkiä ja päätän tsekata puhelimeni. Ruudulla on yksi ilmoitus, josta en edes ole enää yllättynyt.

"1 uusi viesti käyttäjältä tuntematon"

Avaan viestin samalla energialla, kuin minkä tahansa muunkin. Siitä alkaa erityisen hämmentävä keskustelu. Ehkä parempi, jos vain näytän sen suoraan teille.

"Tuntematon: tänään me viimein tapaamme, Park Jimin. Olen odottanut tätä päivää.

Minä: niin... itseasiassa mäkin olen.

Tuntematon: hyvä että olemme samalla linjalla.

Minä: joo... mua häiritsee vaan edelleen että kuka sä oikeen olet?

Tuntematon: tuntematon, mutta pelottavan tuttu."

Siinä vaiheessa laitoin puhelimeni pois, tuijotin tyhjyyttä ja mietin että mitä helvettiä vielä teen täällä. Olin oikeasti peloissani. Joku täysin tuntematon henkilö omisti puhelinnumeroni. Hän tiesi minusta oletettavasti paljon. Mitä jos hän tarkkaili minua joka päivä?
Heittäydyin sängylle makaamaan ja niin tyhmältä kuin se kuulostikin, tuijotin vain kattoa ja itkin.

➵
Muistaakohan kukaan enää mua? Anyway, jos joku vanhoista lukijoista tän sattuu vielä näkemään niin moi, päätin tosiaan palata tauolta (joka kesti puolisen vuotta, mutta ei puhuta siitä)
Jos ette satu muistamaan tätä tarinaa niin käy muistinvirkistykseksi lukemassa vaikka edelliset osat! Tää luku oli vähän lyhyt ja tylsä, mutta pääasia mulle oli julkaista jotain. Nähdään (oikeesti) pian seuraavan osan parissa<3