Last Christmas ~ Yoonmin

1

Valkoinen maa, lunta sataa. Tässä mä seison takki auki taas. Tämä vuosi joitain suosi enemmän. Valkoinen maa, antaa sataa. Tahtoisin päästä sua halaamaan. Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan. Tuol on nimettyjen kivien maa, vielä hetken kanssas olla saan.

Kuuntelin joululaulua ja kyyneleet kihosivat silmiini. Pysäytin auton tien viereen, jotten ajaisi kolaria sumentuneen näkökenttäni vuoksi. Katsoin vetisillä silmilläni, kun tienmutkasta päin tuli auto. Oli pimeää ja lunta satoi, mutta pystyin silti näkemään, ettei autolla ollut kaikki kunnossa. Mateleva pikkuauto pysähtyi oman autoni taakse ja siitä nousi ylös nuori mies. Mies oli minua lyhempi ja hänellä oli päällään pastellinkeltainen toppatakki. Päässään hänellä oli mustasankaiset silmälasit ja musta pipo, jonka alta pilkistit auton etuvaloissa näkyvät vaaleat hiukset.

"Tais rengas puhjeta. Voi elämä, kun olin just pääsemässä lomalle Talvikaupunkiin", puhetta tuli tuon miehen suusta enemmän, kuin olin koskaan kuullut kenenkään suusta tulevan- paitsi sen yhden jota en juuri nyt halunnut muistaa. Olin aina ollut hiljainen, kun puhuin, puhettani tuskin kuuli.

Olin tottunut käyttämään kommunikointiin läheisteni kanssa eleitä, tai kirjoittamista, mutta tuo nuorimies ei sitä tiennyt. Kävelin lähemmäs häntä ja sanoin niin kovaa kuin pystyin:

"Voit tulla kyydilläni. Mäkin olen menossa sinne", ääneni ylsi juuri ja juuri normaaliin äänenvoimakkuuteen.

"Ai, no sepäs ystävällistä", mies sanoi. Avasin auton takakontin ja mies laittoi sinne matkalaukkunsa. Kävelimme autoni molemmille puolille ja kipusimme autoon. Laitoin radion taas päälle. Kappale oli vaihtunut ja lämmin joulumieleni alkoi palata.

"Mä olen muuten Jimin, Park Jimin", mies sanoi.

"Min Yoongi", esittelin itseni. Laulu radiossa vaihtui jälleen ja Jimin alkoi laulaa. Ääni kuulosti juuri siltä, miltä ajattelin enkelin kuulostavan.

"Niityillä lunta, hiljaiset kadut. Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.
Joulu on taas, riemuitkaa nyt, lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, tulkoon rauha loppumaton... "

Kun Jimin lopetti, havahduin. Kohta oltaisiin Talvikaupungissa.

"Mihin mun pitää vied-" ääneni särkyi. En ollut ikinä puhunut näin paljon ja näin kovaa.

"Ah- mihin sun pitää viedä mut? No itseasiassa en tiedä tarkalleen, mutta johonkin hotelliin ehkä", Jimin auttoi. Pysäytin auton linja-autopysäkille ja kaivoin hansikaslokerosta vihkon ja kynän.

Mä menen yhteen pieneen hotelliin, tuletko säkin sinne? Kirjoitin.

"No käy minulle. Toivottavasti siellä on huoneita vapaana", Jimin vastasi kysymättä mitään tavastani kertoa asiani.

Ajoin auton pienen kodikkaannäköisen hotellin parkkipaikalle. Nousimme autosta ja avasin takaluukun. Ojensin Jiminille hänen matkalaukkunsa. Nappasin reppuni ja koskettimeni mukaan ja suljin peräkontin. Lukitsin ovet ja kävelin Jiminin jäljessä hotellin sisään. Aulassa oli pieni tiski, jonka takaa kurkisti ystävällinen mummeli, yllään raudallinen jouluesiliina.

"Hei, kuinka voin olla avuksi?" mummeli kysyi ystävällisellä äänellä hymyillen niin, ett hänen silmiensä naururypyt tulivat näkyville.

"Kaksi huonetta, neljäksi yöksi mulle, entäs sulle Yoongi?" Jimin kysyi. Nyökyttelin päätäni ja toivoin että hän ymmärtäisi, mitä yritän sanoa. "Joo, molemmat neljäksi yöksi" Jimin jatkoi.

"Meillä on valitettavasti vain yksi huone vapaana. Siellä on kaksi parisänkyä, jotka voidaan erottaa sermillä, jos käy", nainen sanoi pahoitteleva sävy äänessään. Jimin katsahti minuun, kuin kysyen, oliko se minulle ok. Nyökkäsin epäröiden. Nainen läiskäytti kätensä yhteen ja sanoi sitten:

"No, tässä on avaimenne, toimitamme sen sermin mahdollisimman pian huoneeseenne. Aamiainen sisältyy hintaan ja se alkaa kahdeksalta ja loppuu kymmeneltä."

Katsahdin nopeasti Jiminiin, joka ojensi toisen avaimen minulle. Mies ei katsonut silmiini, josta hämmennyin hieman. Jimin kääntyi ja käveli portaat toiseen kerrokseen edelläni.

"15. Se on tämä", Jimin sanoi ja osoitti avaimellaan ovea, johon oli kiinnitetty koukeroiset hopeanumerot 1 ja 5. Jimin avasi oven, käveli sisään ja sytytti valot. Kävelin ikkunanpuoleisen sängyn vierelle ja katsahdin Jiminiin kysyvä ilme kasvoillani osoittaen ensin itseäni ja sitten sänkyä.

"Joo voit ottaa sen sängyn. Mä varoitan sua sitten jo valmiiksi että saatan puhua sulle aika paljon. En ole pitkään aikaan saanut puhua muille, kuin kissoilleni", Jimin sanoi.

Olin iloinen hänen ymmärtäessään kaiken mitä yritin sanoa, ilman sanojakin. Naurahdin äänettömästi Jiminin sanoille. Kaivoin repustani vihkoni ja kynäni. Mulle puhuminen on kyllä vähän kuin kissoille, kun en suuremmin ääntäni käytä. Kirjoitin ja ojensin vihkoa Jiminiin päin.

"No sentään sä varmasti ymmärrät mitä mä sanon. Kissoista kun ei ikinä tiedä, ymmärtääkö ne oikeasti, vai ei."

Olin huojentunut, kun Jimin ei vieläkään kysynyt, miksi en voinut puhua ääneen. Hymyilin hänelle ja käännyin kasaamaan koskettimeni ikkunan alle. Otin sängyn viereltä tuolin ja asetin sen koskettimien ääreen. Huoneen oveen koputettiin. Käännyin katsomaan, kun Jimin meni avaamaan oven. Hän palasi kulman takaa sermi kainalossaan. Katselin vierestä, kun Jimin suoristi taitellun sermin sänkyjen väliin. Käännyin katsomaan ikkunasta pimennyttä iltaa.

luvun kappaleet:
Haloo Helsinki - Joulun kanssas jaan
Suvi Teräsniska - Tulkoon joulu