Last Christmas ~ Yoonmin

4

"Tutustuminen käy hyvin" Jimin sanoi hymyillen kaunista hymyään.

"Mun pitää ehkä kirjottaa, koska mun ääni on vielä heikko, eikä se kestä paljoa puhumista", sanoin, kävelin reppuni luo ja kaivoin sieltä kirjoitusvihkoni.

"Joo", Jimin vastasi.

"Jos sä vaikka alotat, kerro itestäs mitä vaa", sanoin palatessani sohvalle.

"No mun nimi on Park Jimin, olen 24 ja mä tulen Busanista. Mulla on kaksi kissaa, Simsalabim ja Hokkuspokkus. Mä asun yksin, mulla on yks kaveri, joka asuu Seoulissa ja sillä on tosi kiireinen työ, joten mä nään sitä tosi harvoin. Mä olin töissä yksisarviskahvilassa, mutta menetin työt, koska sen omistaja myi sen pois. Mä oon ollu nyt vuoden työttömänä. Mä asun pienessä omakotitalossa meren rannalla. Mä tykkään talvesta, talvessa parasta on luistelu ja mäenlasku. Mun lempivärit on keltanen ja tummanvioletti. Joinakin päivinä mulla tekee mieli pukee päälle pastellinsävyjä ja valkosta, kun taas toisina päivinä tykkään laittaa tummia sävyjä ja mustaa. Mä pidin ennen paljon piilolinssejä, mutta nykyään pidän ihan näitä kunnon laseja", Jimin selosti ja kohensi silmälasejaan. "Mun vanhemmat muutti Japaniin, kun tulin täysikäseks ja mä jäin yksin meidän kotiin. Sisaruksia mulla ei ole. Mun mummo asuu täällä Talvikaupungissa, ja sen sä tapaat sitten ylihuomenna. Mä oon tosi paljon yksin, mutta mä oon tottunut siihen. Koulussa mua ei varsinaisesti kiusattu, mutta mua syrjittiin, koska mä olin avoimesti homo", Jimin lopetti. Katsoin häntä myötätuntoisena hänen kertoessa kouluajastaan, ja nyökkäsin hyväksyvästi. Otin kynän käteeni ja aloin kirjoittaa.

Mun nimi on Min Yoongi. Mä olen 26 ja Daegusta. Mä asun yksin pienessä yksiössä Daegun keskustassa. Mä tykkään soittaa pianoa. Mun lempiväri on musta ja sen huomaa mun vaatteista, koska mulla ei paljon muuta väriä olekaan, paitsi valkosia sukkia. Mä oon kerännyt pehmoleluja lapsesta asti. Mun vanhemmat kuoli, kun mä olin viis ja mä muutin mun mummon luo Chilgokiin. Mä olin ala-asteella aina yksin ja mä vihasin pari- ja ryhmätöitä. Mua kiusattiin yläkoulussa, koska niiden mielestä pojilla ei kuulu olla laihoja käsiä ja jalkoja. Sitten ne sai tietää, että mä keräilen vieläkin pehmoleluja ja että mä olen homo. Mun sillonen paras kaveri kerto sen kaikille. Mä menin sillon ihan rikki. Mun parhaasta kaverista tuli mun pahin kiusaaja. Se oli aina ennen puolustanu mua. Se ei pelänny sanoa vastaan mun kiusaajille, koska se oli lihaksikas ja hyvä tappelemaan. Se ei kuitenkaan kauheen usein vaivautunu käyttämään väkivaltaa, koska sen uhkaukset riitti niille. Kun se alko kiusaamaan mua, joka päivä kun menin kouluun, se hakkas mut. Ketään aikuista ei kiinnostanu se, että mua hakattiin. Mun mummo meni tosi huonoon kuntoon ja mä käytännössä pidin yläasteikäisenä huolta musta ja mun mummosta. Mä kävin sillon jo töissä, että me saatiin rahaa elämiseen. Mä olin kuusitoista, kun mun mummokin kuoli. Mä olin liian nuori menettämään kaikki mun elämän tärkeimmät ihmiset. Mä muutin takas Daeguun ja menin siellä töihin kaupan kassalle. Yks päivä, kun mä olin töissä, mulle tuli asiakas, jota mä en unohtanu. Sen nimi oli Hoseok. Sillä oli aurinkoakin kirkkaampi hymy ja se säteili positiivisuutta ympärilleen. Mä tutustuin, ihastuin ja rakastuin tähän ihmiseen. Se autto mua pääsemään yli kaikista mun lapsuuden ja nuoruuden traumoista. Me mentiin kihloihin ja me oltiin onnellisia. Kaikki meni liian hyvin. Mä en osannut odottaa, että mä saisin koskaan kuulla mitään niin kamalaa, kun se yks päivä, kun mulle soitettiin, että joku oli kolaroinut Hoseokin kanssa niin, että Hoseokin auto oli tippunut sillalta veteen. Mä menin sillon uudestaan rikki, tällä kertaa mä olin rikkinäisempi kuin ennen. Mä en juonu alkoholia, koska mulla ei olis ollu siihen rahaa. Sen sijaan mä menin sille sillalle, missä se onnettomus oli tapahtunu. Mä hyppäsin alas, koska mä ajattelin etten mä halunnu tehä enää mitään mun elämällä. Mä olisin sillon halunnut kuolla. Joku kuitenkin näki sen ja hälytti apua. Mä kävin elämän ja kuoleman rajalla, mutta mä en kuollu. Sen jälkeen mulle määrättiin jotain lääkkeitä ja mä otin niitä kerralla liikaa. Mä en sillonkaan kuollu, vaan mut saatiin taas pelastettua. Mä en kunnioittanu mun elämää, mutta mä ajattelin että jos mä olin kahdesti yrittänyt kuolla, mutta en kummallakaan kerralla ollut onnistunut, mulla oli ehkä tehtävä ja mun oli tarkotus elää. Sitten tuli tosi huono päivä, jollon mä paiskoin huonekaluja ympäri kämppää ja olin vaaraks itelleni. Mä viilsin mun ranteet auki ja mä huusin. Mä menin ite sillon sairaalaan, ja hankin itelleni apua. Mä opettelin kunnioittamaan elämää ja mä kadun sitä mitä mä tein. Tosi harvat saa toisen mahollisuuden, ja mulla se oli jo kolmas. Mä sain mun elämän jotenki raiteilleen ja mä olen nyt puoli vuotta ollut tavallisessa elämässä, tehnyt töitä ja asunut normaalisti omassa kämpässä ilman, että mun tarvii pelätä, mitä mä voisin tehä itelleni. Jimin oli koko kirjoittamiseni ajan katsonut, mitä kirjoitin. Käteni oli alkanut täristä heti kirjoitettuani Hoseokin nimen. Nyt kun kaikki oli kirjoitettu, sisälleni pakkautuneet tunteeni tiivistyivät litraksi kyyneleitä ja itkin. Jimin kietoi  kätensä ympärilleni ja alkoi silitellä hitaasti hiuksiani. Painoin pääni Jiminin rintaan ja tunsin kuinka päähäni tipahti yksinäinen kyynel.

"Y-yoongi, mä o-oon tosi p-pahoillani, et sä oot j-joutunu kokeen tollasta", kuulin Jiminin hiljaisen äänen yltäni.

"Jimin, saanko mä nukkua sun kanssa?" kuiskasin hiljaa itkuni loputtua.

"Saat", Jimin kuiskasi takaisin.

Menin sermin taakse vaihtamaan päälleni löysän mustan t-paidan, minkä jälkeen kipitin Jiminin puolelle. Kiipesin hänen seurakseen sänkyyn. Möngin ihan kiinni Jiminiin, joka kietoi kätensä ympärilleni.

"Öitä Jiminie", kuiskasin.

"Öitä Yoongi", kuului hiljainen vastaus. Painoin silmäni kiinni. Siihen oli hyvä nukahtaa.

-

Heimoitervepäivää ihmiset! Pahoittelen, että tästä luvusta tuli kieman kömpelösti kirjoitettu, mutta tulipahan nyt silti kirjoitettua. Hyvää loppupäivää/aamua/iltaa/yötä kaikille!
~Myrsky