Last Christmas ~ Yoonmin

7

"Jimin, mennäänkö katsomaan tähtiä?" kysyin mieheltä kiinnittäessäni hopeista ketjua tämän kaulaan.

"Voidaanko me, Yoongi", Jimin kysyi toiveikkaana.

"Mikä meitä estää", virnistin. Sain korun vihdoin kiinni.
Kävin kysymässä alhaalta kupit kaakaota ja pehmeän ison viltin. Kerrottuani Augustalle olevamme aikeissa katsomaan tähtiä, Augusta toi minulle avaimen ja sanoi sen avaavan oven hotellin katolle. Innoissani riensin kertomaan tästä Jiminille. Annoin Jiminin kantaa kuppeja ollessani itse oikea herrasmies ja kantaessani tätä "hurrjan painavaa" vilttiä.

Pääsimme kuitenkin onnellisesti Augustan ohjeiden mukaisesti käytävän päässä olevalle pienelle ovelle. Avasin oven avaimella. Oven takana oli jyrkät kierreportaat, joiden yläpäässä oli lasinen ulko-ovi. Avasin oven ja järkytyin suuresti. Katolla oli aika kylmä. Levitimme viltin katolle ja kääriydyimme siihen. Joimme kaakaot ja asetuimme makaamaan kasvot kohti taivasta. Kerroin Jiminille hiljaa tarinaa kahdesta enkelistä, jotka asuivat taivaankannella.

"Eräänä päivänä toinen enkeleistä alkoi haalistua. Se itse ei huomannut mitään. Se kulki pitkin taivaankantta ilman huolenhäivääkään. Päivä päivältä se haalistui haalistumistaan. Toinen enkeli huolestui. Se yritti kysyä toiselta, oliko kaikki hyvun, mutta toinen sanoi kaiken olevan paremmin, kuin koskaan. Sitten yksi aamu, kun enkeli meni hakemaan toista mukaansa taivaankansikävelylle, toista ei näkynyt missään. Se meni vanhan enkelikiven luokse, jota maassa asuvat sanoivat kuuksi ja kysyi tältä mitä toiselle oli tapahtunut. Kuukivi sanoi: 'Näetkö nuo valopallot tuolla? Maan asukkaat kutsuvat niitä tähdiksi. Ne ovat syttyneitä enkeleitä. Jossain vaiheessa taivaankannella asumistaan enkeli haalistuu näkymättömiin, etsii oman paikkansa taivaalla ja syttyy.' Siitä lähtien tämä enkeli nukahti uneen syttyneet enkelit silmistä heijastuen. Se tiesi, ettei sillä ollut mitään hätää", lopetin tarinan. Jimin oli nukahtanut kainalooni. Nostin miehen syliini. Kannoin hänet varovasti portaat alas ja käytävää pitkin meidän huoneeseemme. Laskin tämän sängylle ja kävin palauttamassa aulaan viltin, kaakaomukit ja avaimen. Palasin huoneeseen ja kömmin Jiminin viereen.

"Öitä Jiminie", kuiskasin ja nukahdin.

-

Avasin silmäni. Pieni tuhina kutitti kaulaani. Katsoin kauniita levollisia kasvoja ja tunsin pienen lämpimän kehon painon päälläni. Se kauneus minun oli jätettävä tänään. Tänään oli lähdettävä. Oli tullut viimeinen lomapäivä. Huomenna alkoivat työt ja ne olivat eri paikassa kuin tuon enkelin elämä. Pääsin Hoseokistakin yli, pääsen Jiministäkin. Nostin käteni Jiminin selälle ja aloin silittää sitä rauhallisesti. Piirtelin siihen kuvioita, kiekuroita, ympyröitä ja pienen hellän sydämen. En sitä itse silloin tiennyt, mutta se sydän oli omani. Jätin sydämeni Jiminille.

Suljin silmäni ja annoin muistojen filmin käynnistyä. Kaikki muistoni lapsuudesta asti, sisällään koulukiusaaminen ja Hoseokin kuolema, mieleni järkkyminen, Jiminin tapaaminen, joulun jakaminen hänen kanssaan pyörivät läpi kuin elämänkertadokumentti. Olimme sopineet Jiminin kanssa vieväni hänet hänen autolleen uuden renkaan kanssa. Sen jälkeen olin suunnitellut meneväni Talvikaupungin hautausmaalle erään tietyn haudan luo viemään kynttilän.
Jimin heräsi.

"Huomenta Yoongi", suloinen ääni kuiskasi.

"Huomenta Jimin", vastasin hymyillen hieman.

Kävimme yhdessä aamupalalla ja jäimme istumaan sohvalle. Jimin näytti ihan siltä, että olisi halunnut kysyä jotain. Katsoin häntä kohottaen toista kulmaani.

"Mikä on Jimin?" kysyin.

"Umm Yoongi, miks sä et puhu normaalilla äänellä?" Jimin kysyi varovaisesti vilkaisten minua. Sisimmässäni ollut mustaa pahaa oloa sisältävä kannu läikytti sisältöään hieman.

"Jos nyt suoraan sanotaan, mä oon osannu puhua normaalilla äänellä. Mulla oli pienenä L-vika. Mun L-kirjain kuulosti erilaiselta, eikä mun tarhakaverit pitäny sitä normaalina. Ne alko kiusaamaan mua siitä, yhtenä päivänä mä sitten en enää puhunut. Mä en puhunut kenellekkään. Mä vietin joka ilta aikaa yksin kellarissa harjoittelemassa L-kirjainta. Mä lopulta opin sen. Puhumattomuus oli tullut silloin jo niin pinttymättömäksi tavaksi, että koin sen olevan vain paras ratkaisu, etten lausuisi mitään väärin. Mä olen sitten sanonut olevani mykkä ja kommunikoinut viittomalla tai kirjottamalla. Kun mä tapasin sut, mä en halunnu sanoo sulle että olisin mykkä, mä halusin oikeesti puhua sulle. Sä oot auttanu mua ihan järjettömästi. Hoseok'kin yritti saada mua puhumaan, mutta mulla ei tehnyt mieli puhua. Kiitos sulle että sä oot olemassa. Sä oot saanu mut puhumaan ja oot parantanu mun oloa kun oon saanu purkaa asioita ulos. Kiitos Jimin, oikeesti. Kiitos", sanoin Jiminille. Jimin halasi minua.

"Säkin olet auttanut minua Yoongi. Ilman sua mä itkisin vielä monta viikkoa sille, ettei Taehyung pitänyt minusta enemmän kuin ystävänä. Nyt mulla on mahdollisuus päästä siitä yli", Jimin sanoi hiljaa.

-

Sytytin kynttilän ja kiersin sen korkin takaisin kiinni. Kyykistyin hautakiven eteen ja pudistelin lunta sen kirjoituksen päältä. 'Jung Hoseok'. Asetin kynttilän haudalle.

"Hei Hoseok. Mä vietin just mun elämäni parhaan joulun. Mä tiedän, että sä yritit tehdä meidän jokaisesta yhteisestä joulusta täydellisen. Mulla ei vaan ollut fiilistä sillon. Nyt mä tunsin, että se ihminen oli sellainen, johon mä pystyn luottamaan, joka voi auttaa mua ja joka oikeesti ymmärtää. Mä tiedän, sä yritit, mutta et sä osannu. Sulla oli hyvä lapsuus. Mä en tiedä, miksen mä pyytänyt sen numeroa tai mitään. No, se oli ehkä yks mun elämän virheistä. Mä toivon, ettet sä oo vihanen mulle, tai pettyny muhun. Jos oisit elossa, kysyisin, voidaanko olla vielä kavereita. Nyt, kun sua ei enää ole, mä en tiedä mitä mun pitäs sanoo. Mä toivon että sä ymmärrät. Hyvästi." Kyynel vierähti poskelleni. Pyyhin sen pois ja kävelin takaisin autoon. Käynnistin sen ja aloitin matkan kohti asuntoani. Oli aika palata arkeen.

-

Heimoitervepäivää ihmiset! Toiseksi viimeinen (miten toi pitäs kirjottaa) luku. Toivottavasti tykkäsitte, kiitos kun luitte. Mutta, hyvää loppupäivää/aamua/iltaa/yötä kaikille!
~Myrsky