Masentuneen päiväkirja

2. Ihmissuhteiden varjossa

Ystävät ja perhe ovat olleet elämäni tukipilarit. Vähitellen masennuksen hiipiessä sekin tuntui kuitenkin menettävän pikkuhiljaa merkityksensä. Keinuin voimakkaiden tunnetilojen varassa. Parisuhde alkoi tuntua raskaammalta.

Vaikka ex-mieheni koitti auttaa, hänelläkin oli omat haasteensa. En jaksa pidempää elää varpaillani miehen kanssa, joka oli tulinen tunneherkkä. Hän viihtyi usein yksin, kun taas minä puolestani olin sen vastakohta. Mitä enemmän masennukseni hiipi, tarvitsin enemmän apua. Jonkun, johon tarrautua. Elämäni tuntui vaikealta. Lopulta pimeä puoleni teki ratkaisun, jota nössö, ripustautuva valoisa puoleni ei halunnut. Tunsin, etten voinut elää suhteessa, josta puuttui jotain. Eroprosessi oli vaikeaa ja toipuminen kesti useita viikkoja. Erottuani muutin asumaan yksin kaksioon, jossa sain itse päättää elämästäni.

Ystäväni olivat lohtuni. Saan kiittää onneani, että minulla oli muutama tosi ystävä. He tiesivät elämäni olevan rankkaa, mutta joskus tuntui, etteivät hekään välillä ymmärtäneet kuinka rankkaa minulla oli painia ajatusteni kanssa. Muut ystävät, joiden kanssa päivittäin tekstasin, väheni hiljalleen. Päivät, joina halusin seuraa yksinäisyyteen, oli suuri hiljaisuus, kun taas päivät, jolloin olin surullinen ja halusin rauhaa, värisi puhelin viesteistä jatkuvasti. Aloin ärsyyntyä!

Koitin jopa etsiä uutta rakkautta tuloksetta. Lopulta päätin, etten hanki uutta poikaystävää aikoihin. Olin jopa ihastunut erääseen ystävääni, mutta koska hän oli varattu, en voinut tehdä mitään. Vaikka olinkin kateellinen, annoin asian vain olla. En halunnut kajota varattuun. Olisin menettänyt kunnioituksen, ja mikä pahinta, ystäväni. Maalasin tuskastani taulun sen jälkeen.

Kaikki mitä rakastin, aloin tuntemaan surua ja vihaa. En ollut oma itseni mitä lähemmäksi joulua eteni. Kadotin pikkuhiljaa ilot joita minulla oli. Jouluna muistin miksi vihasin koko juhlaa. Oli yhtä paha kuin jok' ikinen ystävänpäivä. Juhla, jolloin kaikki epäonnistuu. Ja mitä lähemmäksi vuosi eteni loppuaan, itkin yhä enemmän, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän.
Useampi ihminen jaksoi valittaa minulle pikku asioista, eivätkä välttämättä huomanneet kuinka vaikeaa minulla jo oli.

Ollessani surullinen, tuntui, että vain isä ymmärsi minua. Rakastin isäni viisautta. Hän kuunteli ja muisti rukouksissaan. Äidilläni puolestaan tuntui olla hankaluuksia ymmärtää tunteitani, vaikka halusi hänkin minua auttaa Fas-syndroomasta huolimatta, vaikken voinutkaan kertoa hänelle aivan kaikkea.