Ikirouta

2. Luku

"Siis mä rakastan Frediä ja Georgea niin paljon! Ja Trevoria! Oikeesti se on niin söpö!"

Leffa on loppunut, ja Mathilda hehkuttaa meille siitä syöden mansikkakarkkeja ja näyttäen itsekin mansikalta vaaleanpuanisessa röyhelöhameessaan.

"Musa ne kirjat on kyllä parempia. En varmaan olisi ikinä katsonut leffoja, ellei joku olisi pakottanut, vink vink Mati", Aika sanoo.

"No ihan oikeasti. Harry potter elokuvat -ja kirjat- kuuluu yleissivistykseen!" Mathilda huokaa. "Ja lakkaa kutsumasta mua Matiksi!"

"En ikinä!" Aika härnää ja näyttää kieltään Mathildalle.

"Söpöt", sanon saaden Mathildan punastumaan ja Aikan virnistämään.

Saavumme takaisin kodilleni. Aika kävelee skootterilleen, joka odottaa kerrostalon pihalla. Hän ja Mathilda lähtevät, Mathilda istuu Aikan takana. He menevät varmaan Aikalle.

Minä kävelen kerrostalon ovelle samalla kaivaen avaimia taskustani. Avaan oven ja menen sisään. Päätän mennä hissillä, kuka jaksaa jotain porrastreeniä?

Kun avaan asunnon oven, nenääni leijuu herkullinen kanapastan tuoksu.

"Moi! Oon kotona!" huudan sisälle.

"Moi! Haluutko broileripastaa?" huikkaa 13-vuotias pikkusiskoni keittiöstä. Sentään joku meistä osaa laittaa ruokaa.

"No voin mä ottaa", vastaan ja kysyn: "Onko Noah kotona?"

"Ei kai. Varmaan jollain kaverilla", Mikaela vastaa. Hyvin mahdollista, pikkuveljeni on hyvin usein kavereillaan ilmoittamatta siitä. Välillä minusta tuntuu, että Mikaela on ottanut vanhemman roolin. Vanhenpamme ovat paljon poissa; yleensä työmatkoilla tai töissä.

Katan pöydän kahdelle.

"Hei muuten, eihän haittaa, että John tulee tänään tänne?" kysyn siskoltani. Hän pudistaa päätään. Minulla on hiukan huono omatunto siitä, että minä vanhempana sisaruksena olen ensin kaupungilla kavereideni kanssa, ja sitten kutsun yhden tänne, kun kolme vuotta nuorempi siskoni joutuu laittamaan ruokaa.

"Mitä ajattelit tehdä tänään?" kysyn sitten.

"En tiedä. Ehkä lukea fysiikan kokeisiin ja käydä lenkillä."

Nyökkään vastaukseksi.

Asettelen astiat tiskikoneeseen ja laitan sen päälle. Pyyhin kivisen pöytätason, ja silloin ovikello soi. Arvaan sen olevan John ja menen avaamaan.

John makaa sängylläni ja on puhelimellaan. Hän on kyllä ihana -ja hyvännäköinen- , mutta välillä hän tuntuu etäiseltä.

"Huhuu?" kysyn saaden hänet nostamaan katseensa puhelimestaan ärtyneenä minuun.

"No?" hän ärähtää. Huokaisen närkästyneenä.

"Tehdäänkö jotain?" kysyn.

"Mitä muka?" John kysyy tympääntyneenä alkaen jälleen selata puhelintaan.

"No, tuu nyt ainakin tänne mun viereen istumaan", väännän rautalangasta. John tulee huokaisten.

Yritän suudella häntä, mutta hän kääntää päänsä katsoen ikkunaam ikkunaan ja esuttää ettei huomannut. Noin tapahtuu nykyään ärsyttävän usein. Noh, kaikilla on huonoja hetkiä.

"No, nähdäänkö huomenna?" kysyn. John mutisee jotain, minkä tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi.

"Koulun jälkeen, neljältä, siinä bussipysäkillä", jatkan painostamista. John nyökyttelee päätään.

"Mä taidan lähteä. Pitää olla ajoissa kotona", John sanoo ja nousee ylös. Heilautan vaaleat hiukseni toiselld olalle ja nousen minäkin ylös. Yritän saada hänet katsomaan minua, mutta en onnistu. Olkoon.

"No, moikka!" Huikkaan portaita alas menevälle Johnille.

Toinen luku :3 mitä tykkäsitte?

Julkaistu 3.5.20