Ikirouta

6. Luku

"Etsitkö jotain?", kuulen Miron kysyvän takaani. Käännähdän hänen suuntaansa, ja näen hänen katsovan minua toinen kulma koholla.

"Öö, en. Tulin vain vähän katselemaan", sanon punastuen. Miksi, oi miksi, en voinut vain pysyä keittiössä. Minähän käyttäydyn ihan kuin ihmiset kauhuelokuvissa. Yksinkertainen käsky: "pysykää yhdessä", mutta ei.

"Okei", Miro sanoo epäilevästi. "Tässä on sulle tää viltti."

Hän ojentaa minulle valkoisen, superpehmeän ja lämpimän näköisen viltin.

Kiitän ja kietoudun vilttiin. Se on ihanan lämmin, juuri sellainen, miltä näyttikin.

"Haluutko pussiteetä? Keitin vettä" Miro kysyy palaten keittiöön. Menen hänen perässään ja vastaan: "Voin mä ottaa."

Hän nyökkää, ja kaataa minulle vettä kuppiin. Se näyttää siltä, että joku olisi tiputellut sinisen, violetin ja pinkin sävyisiä vesiväritippoja märälle paperille. Vaikka se ehkä kuulostaakin tyhmältä, se on oikeasti tosi hieno.

Miro ei ole hirveän lyhyt, muttei ihan järkyttävän pitkäkään. Ehkä noin 180 senttiä, viisitoista senttiä pidempi kuin minä.

"Mikä tee?" Mirö kysyy ojentaen minulle laatikollisen pussiteetä eri mauissa. Valitsen mustikkamuffinssin (en ole ikinä kuullut niin ihanasta teestä!). Laitan pussin veteen, ja katson, kun se värjää veden violetiksi. Katselen mörkö-kuvioista muumilusikkaani mietiskellen.

"Asuuko sun vanhemmat täällä? Kun oot kuitenkin alaikäinen", kysyn Mirolta. (Miro on aivan ihana nimi.) Talon sisustus ei näytä ihan sellaiselta, miten 16-vuotias poika ensimmäiseksi sisustaisi, mutta toisaalta Mirokaan ei ole ihan ensimmäinen ihminen, jota kuvailisin tyypilliseksi 16-vuotiaaksi pojaksi. Näin ensimmäisen parin tunnin tuntemisen jälkeen. Hän on jotenkin niin rauhallinen, käyttäytyy ihmismäiseksi, vaikuttaa kypsältä ja jopa ihan älykkäältä. Harvinaista.

"Joo, periaatteessa. Ei ne paljoa kotona ole, ne on paljon reissussa ulkomailla. Ja ennen kuin kysyt, ei ole työmatkoja tai huumebisneksiä", hän naurahtaa sarkastisesti, utta jatkaa sitten mietteliäämpänä katsoen ohitseni: "en tiedä missä he ovat tai miksi."

Sen sanottuaan hän hiljenee ja tuntuu vetäytyvän kuoreensa. Ei mitenkään luotaantyöntävästi, ennemminkin hän vaikuttaa haluavan olla rauhassa. Nyökkään hänen sanoilleen miettien niitä. Jotain samaa meissäkin, molempien vanhemmat on paljon poissa kotoa. Hän juo omaa teetään, ja niin teen minäkin. Alan lämmetä viltissäni, ja tee lämmittää ihanasti levittäen lämpöä koko kehooni.

Juomme teetä hiljaisuuden vallitessa, mutta hiljaisuus ei tunnu vaivaantuneelta. Kun käännän katseeni keittiön seinällä olevaan kelloon, tajuan kauhukseni sen olevan varttia yli kahdeksan. Bussi kotiin on jo mennyt. Seuraava tulee aikaisintaan kahden tunnin päästä.

Henkäisin terävästi sisään kun näin kellonajan, ja Mirokin kääntyi katsomaan kelloa.

"Kello on yli kahdeksan", hän sanoo miettien. "Bussisi meni jo."

"Niin meni", sanon alkaen pikkuhiljaa mennä paniikkiin.

Hetinen. Kerroinko minä muka hänelle milloin seuraava bussi kotiin menee? Käännän katseeni Miroon, joka sekoittelee teetään ilme peruslukemilla. Noh, ilmeisesti kerroin. Tietenkin kerroin, miten muuten hän sen olisi tiennyt? Lörpöttelen aina hermostuksissani ohi suuni.

Bussi meni jo, ulkona on pimeää, kylmä ja siellä sataa, matka on liian pitkä käveltäväksi tähän aikaan. MItä minun pitäisi tehdä? Toki voisin soittaa vaikka Aikalle, että tulisi hakemaan minut skootterillaan, mutta en viitsi häiritä. Mathilda ja hän ovat kai jossain syömässä. Ehkä myöskään jaksa nyt selittää, mitä teen täällä..

Voisin tietty myös soittaa vanhemmilleni, mutta he ovat todennäköisesti töissä, joten se ei hyödyttäisi mitään.

"Haluutko kyydin? Voin heittää sut", Miro sanoo.

"Öö..." Jään miettimään kesken vastaukseni. Toisaalta, mitä vaihtoehtoja minulla on? "No, okei. Jossei siitä ole mitään haittaa."

Miro pudistaa jälleen päätään ja kysyy: "Haluatkolähteä heti?"

Olisi epäkohteliasta vastata myöntävästi. Mutta toisaalta olisi pirun outoa vastata kieltävästi; me olemme tunteneet ehkä kaksi tuntia.

"Vaikka. Siellä on jo pimeää ja pikkusisarukset on yksin kotona", selittelen vähän. Miro vastaa jotain neutraalia, ja kävelee eteiseen. Hän ottaa jotkin avaimet hyllyn päältä, ja - hetkinen - jonkin kypärän. Eli hänellä on joku moottoripyörä tai skootteri. Tai ralliauto. Mihin olen ryhtynyt? Tulen kuolemaan.

Puen vielä hieman märät lenkkarini ja takkini, ja seuraan Miroa talon etupihalle. Painan etuoven kiinni ja tarkistan, että se menee lukkoon (toivottavati Mirolla on avaimet), ja pihavalot syttyvät.

Miro kävelee (minun tietääkseni) moottoripyörän luokse ja työntää avaimet virtalukkoon. Hän ojentaa minulle kypärän, ja istun hänen taakseen. Onneksi olen joskus ollut Aikan skootterin kyydissä. Hän lähtee ajamaan, ja ajaa perille asti kysymättä kertaakaan ohjeita viidentoista kilometrin pitusiella matkalla.

Hän pysähtyy kotitaloni eteen, ja ojennan hänelle kypärän noustessani kyydistä. Ennen kuin ehdin kiittää tai hyvästellä, Miro on kadonnut jo takaisin pimeyteen.

Kerrankin vähän pidempi luku! Mp? Korjausehdotuksia?

Julkaistu 13.5.20