Wolfstar - Monimutkainen rakkaus

Remus kertoi juuri

//Oon tosi pahoillani, ettei tähänkään ole tullut uutta osaa suunnilleen ikuisuuteen! En tiedä mikä muhun on taas mennyt, mutta yritän olla vähän aktiivisempi... Mutta kuitenkin, nyt siihen itse tarinaan.

Remus

"Ole hiljaa", Remus sanoi, vaivautumatta edes nostamaan katsettaan lautasellaan lepäävästä munuaispiirakasta. Hän olisi tiennyt, että hänen viereensä juuri istumaan rojahtanut poika oli James vaikka unissaan. James, joka suorastaan hehkui kaikista kysymyksistä, jotka pyrkivät väkisin purkautumaan tämän huulilta. "En halua puhua siitä, mitä... saatoin sanoa tai olla sanomatta."

"Kuutamo, minä kuulin mitä sinä sanoit", James sanoi, äänessään hymyä, "älä esitä, ettet olisi sanonut niin." 

Sarvihaara ei näyttänyt olevan aikeissa irrottaa kiinnostuneita silmiään Remuksesta. Hän pyöritteli silmiään, yhä varoen visusti katsomasta ystäväänsä päinkään. "Vaikka olisinkin, en halua tehdä tästä mitään isoa asiaa." Hän tunki suuhunsa valtavan lohkon piirasta, yrittäen viestittää siten, ettei ollut aikeissa aloittaa minkäänlaista syvällistä keskustelua. Suuri sali oli alkanut täyttyä hitaimpienkin löytäessä tiensä aamupäivän viimeiseltä tunnilta ruokapatojen ääreen. Ei ollut otollinen aika jakaa erittäin henkilökohtaisia totuuksia, kun kaikissa ilmansuunnissa kuhisi juorunnälkäisiä nuoria. 

"Sinä tykkäät jostain pojasta, ja sekö ei ole iso asia? Hemmetti sentään, Remus, minä puhun tauotta Lilystä niin kuin maailma riippuisi siitä, ja siihen verrattuna tämä on noin tsiljoona kertaa isompaa!"

"Sinua ei siis haittaa, että minä... pidän pojista?" Remus punastui korviaan myöten kuullessaan, miten typerältä se kuulosti ääneen sanottuna. Viimein hän kohotti katseensa nähdäkseen Jamesin reaktion. Tämä virnisti. 

"Kysytkö sinä oikeasti tuollaista? Remus Lupin, sinun pitää tietää yksi asia - James Potter on suvaitsevaisuuden perikuva", James julisti niin itseriittoisen näköisenä, että Remuksen oli pakko tyrskähtää.

"Mitä?" toinen poika kysyi, ilmeisesti hämmästyneenä siitä, ettei hänen julistustaan oltu otettu tosissaan. Remus tyrski yhä, päätään pudistellen. "Snivellus", hän mutisi.

"Suvaitsevaisuus ei koske ilkeileviä rasvalettejä", James mutisi takaisin, saaden hymynkareen väreilemään ystävänsä suupielessä. "No, mutta, sinun on aivan pakko kertoa, kuka tämä mysteeripoika on." Se ei ollut kysymys, se oli käsky. 

Remus pudisti päätään. "Se olisi liian skandaalimainen paljastus." Vasta noin sanottuaan, hän tajusi, kuinka paljon tuon lauseen sanominen oli nostanut Jamesin kiinnostuneisuustasoa. Nyt se huiteli jossakin Marsin tienoilla.

Niin kuin arvattavissa oli, Jamesin silmiin nousi kiinnostuksen pilke niiden laajentuessa mielenkiinnosta. "Niin siis mitä?" tuo ehti sanoa, ennen kuin joku keskeytti heidän kiusalliseksi muuttuvan keskustelunsa istumalla heidän viereensä.

Sirius. Kerrankin Remus olisi voinut lähes pomppia onnesta tuon komean pojan nähdessään. Anturajalan läsnäolo pakotti Jamesin hiljenemään. Tai olisi pakottanut, jos James ei olisi ollut pahimman luokan ääliö. "Sirius, ARVAA MITÄ!", James aloitti, ääni kohoten lähes kimeäksi pakahtuestaan halusta juoruilla. 

"Mm-hmm?" 

"Remus kertoi juuri, että hän tykkää jostain p-", James aloitti innokkaasti, välittämättä Remuksen tappavasta katseesta. Hänen puheensa kuitenkin keskeytyi nopeasti, ja hänen kasvoilleen levisi kauhistunut ilme. Silmät lähes pullistuen päästä, poika aukoi suutaan epätoivoisena, saamatta kuitenkaan aikaan mitään epämääräistä ininää hääppöisempää. Viittilöiden hätäisesti suutaan kohden, Jamesin katse siirtyi Remukseen, ja muuttui hätääntyneestä epäileväksi. 

Mahdollisimman viattoman näköisesti Remus nousi paikaltaan, napaten Jamesin mukaansa. Hän kääntyi suu auki tuijottavan Siriuksen puoleen. Tilanteen äkkinäisyys oli ilmeisesti ollut liikaa jopa tämän verbaalisille lahjoille. "James tässä yritti sanoa, että minä pidän pähkinäsuklaasta. Erityisesti niistä sinipinkeistä patukoista, joita saa Hunajaherttuasta", Remus sanoi, alkaessaan johtaa yhä inisevää Jamesia kohti Suuren salin ovia. Olkansa yli hän vielä huikkasi: "Oivallinen joululahjaidea!" Jättäen Siriuksen istumaan yhä sanattomana lämmintä höyryä erittävän ruokalautasensa eteen, hän harppoi Rohkelikon ja Puuskupuhin pöytien välistä pakoon itseensä ja Jamesiin kääntyviä katseita. 

Vasta kaksikon päästyä sairaalasiipeen vievään käytävään, kiinnostuneiden korvien ulkopuolelle, Remus avasi suunsa: "Mimblewimble", hän kuiskasi, "kielensitomiskirous. Harmi vain, en muista vastaloitsua, joten matami Pomfrey saa luvan tehdä asialle jotain. Vaikka omasta mielestäni olisi oikeastaan parempi, jos tuollaisilta juorukelloilta poistettaisiin kieli lopullisesti."

Remuksen oli pakko myöntää itselleen, että Jamesin näkeminen puhekyvyttömänä tuotti jonkinlaista vahingoniloista nautintoa. "Minun oli pakko tehdä noin, ettet puhuisi... sivu suusi. Katso, tuossa hän onkin." He olivat saapuneet käytävälle, joka oli muuten samanlainen, kuin kaikki muutkin kymmenistä koulun käytävistä, paitsi jos otti huomioon leveän oven päällä löysästi riippuvan kauhtuneen kangaspalan, jota koristi hailakaksi kulunut punainen sairaalaristi, ja ilmassa leijuvan aavistuksen kliinisen tuoksun. Ja sen faktan, että heitä katseli käytävän päästä erittäin kummastuneen näköinen, pörröhiuksinen nainen. 

"Mitä kummaa tämä on olevinaan, pojat?" nainen kysyi, kulmakarvat kohoten ylöspäin. 

"Taisin... sitoa hänen kielensä loitsulla", Remus mutisi, "minun oli pakko, matami, aivan pakko."

Pomfrey huokaisi niin syvän ja kyllästyneen huokauksen, ettei Remus luultavasti ollut koskaan kuullut moista edes McGarmiwan suusta. 

...