Wolfstar - Monimutkainen rakkaus

Mitä kummaa oli juuri tapahtunut?

Sirius

Mitä kummaa juuri oli tapahtunut? 

Se kysymys hänen päässään liikkui koko loppuillan, ja seuraavatkin päivät - ainakin aina silloin, kun Darenan kimittävä ääni ei kaikunut hänen korvissaan mäkättäen siitä, kuinka hän oli petollinen, kavala pettäjä. Hyväksymättä vastaväitteitä - eihän Sirius ollut mitenkään voinut tietää, että yksi hänen parhaista ystävistään oli täyttä vauhtia rakastumassa häneen. Toki ei hänen ehkä olisi tarvinnut alkaa parittamaan tyttöystäväänsä tämän kyseisen ystävän kanssa, mutta se oli asia, jota ei auttanut murehtia jälkikäteen. Mutta hän oli ollut niin varma... Eihän Remus ollut kertaakaan sanonut tai tehnyt mitään osoittaakseen tunteensa. Ja tämä kaikki oli heittänyt Sirius-paran loputtomaan epävarmuuden kierteeseen.

Remuksen huulet hänen omillaan. Edes sen pienen hetken. Vielä viikko sitten Sirius ei sitä olisi voinut uskoa, mutta se oli oikeastaan tuntunut hyvältä. Paremmalta, kun Darenan vaativa suu, joka ei antanut yhtä ainutta taukoa. Hellältä, siltä, että tuo poika oli oikeasti välittänyt jostakin muusta, kuin siltä, että tämä näytti hyvältä hänen kanssaan. Mutta se oli REMUS. Remus Lupin, hänen rauhallinen hikkekaverinsa, joka joskus muuttui vaaralliseksi pedoksi hänen silmiensä edessä. Mutta toisaalta... kysymys oli Remus Lupinista, pojasta, jonka vuoksi hän oli viimein vuosien urakan jälkeen oppinut muuttumaan koiraksi. Pojasta, joka välitti niin paljon, että joskus se teki jopa pahaa. Remus Lupinista, jonka iholle kesä toi joskus pisamia, jonka hiuksien vaalea väri sopi täydellisesti yhteen auringon kanssa ja jonka silmissä asui aina tietynlainen hukuttava elämänpilke. Ei herranen aika, ei Sirius enää tiennyt, mitä ajatella mistään. Mutta ajatus Remuksesta ei tuntunut erikoiselta. 

Sirius katsoi kattoon, vetäen syvään henkeä. Nyt oli yö, ja hän tiesi olevansa vain muutaman metrin päässä nukkuvasta Remuksesta. Jollain oudolla tavalla ajatus kutkutti häntä, vaikkei hän aivan saanutkaan syystä kiinni. "Ei hitto", hän kuiskasi ilmaan, niin hiljaa, ettei melkein itsekään kuullut omaa ääntään, "Remus Lupin, mitä oletkaan saanut aikaan."

Remus

No, ainakin nyt oli päästy siitä hullunmyllystä, johon liittyi Darena. Sillä luultavasti muillekin, kuin Remukselle, oli täysin selvää, että Siriuksen ja Darenan suhteesta oli jäljellä enää rauniot. Ja häntähän oli suudeltu. Niin typerää kuin se olikin, jo se pieni fakta sai hänet hymyilemään milloin missäkin. Eihän se vielä tietenkään merkinnyt mitään, sitä hän jaksoi jankuttaa yltiöoptimistiselle mielelleen. Mutta se oli enemmän kuin ei mitään. 

"Remus", Jamesin ääni pyrki puhkaisemaan hänen ajatuskuplansa eräänä aamupäivänä, "huuuhuuuuu!" He olivat matkalla pimeyden voimilta suojautumisen tunnille, eikä Remus ollut lopettanut hymyilemistä vielä hetkeksikään. 

"Ei hän kuule. Silmissä näkyy vain sydämiä", toinen ääni tokaisi Jamesin vierestä. Lily Evans oli liittynyt heidän seuraansa. James näytti häkeltyneen tästä eleestä - olihan heidän välillään ainoastaan metrin rako. 

"Hysss", Remus tuntui vasta havahtuvan, "kohta tästä tietää koko koulu."

"Paljonko se sinua haittaa - Siriushan on nyt vapaata riistaa", James totesi muina miehinä. 

Remus oli juuri avaamassa suutaan tokaistakseen jotakin nasevaa mutta puolustelevaa, kun tutunkuuluiset askelet keskeyttivät hänet. Kyllä, oli outoa, että hän tiesi niin tarkasti, miltä Siriuksen kävelytyyli kuulosti, mutta ainakin siitä tiedosta oli hyötyä tällaisissa tilanteissa. 

"Moi", Sirius sanoi arkisesti, "taikaeläinten hoito oli tänään vielä kuivempaa, kuin viime viikolla - voitteko uskoa? Fletkumatoja!" 

Yrittäen pitää äänensä niin tavallisena, kuin se ylipäänsä pystyi pysymään sellaisen ihmisen lähellä, johon oli lankeamassa lohduttomasti suudeltuaan tätä näkymättömyysviitan alla rikkoen noin kymmentä koulun sääntöä, Remus totesi: "Sentään riimut ovat yhä kiinnostavia." 

Sirius hymähti, muttei sanonut enää mitään, heidän astuessaan luokkahuoneeseen. 

Sirius

"Hankkikaa itsellenne pari, sillä tänään luvassa on rakentavia parityöpohjaisia esseetehtäviä", professori Gribbinsin natiseva ääni käski luokan edestä. Sirius katsoi vieressään istuvaa Remusta, ja saattoi ilokseen huomata aavistuksenomaisen punan kohoavan tämän poskipäille. "Aiheemme tänään on ankeuttajat, ja niin kuin kaikkien jo tähän mennessä pitäisi tietää, ankeuttajat syövät ihmisten onnellisia tunteita..." opettajan ääni hukkui ajatusten taakse. 

"Remus", Sirius mumisi hiljaa, "haluaisitko puhua siitä, mitä..."

Remus kääntyi katsomaan häneen. "Ei sinun tarvitse. Ymmärrän kyllä, jos et voi vastata tunteisiini, mutta... en vain voi niille mitään." Hän kääntyi jälleen kuuntelemaan opettajan sanoja. 

Siriuksen sydän sykähti. En vain voi niille mitään. Remus oikeasti piti hänestä. "Tavataan tänään kirjastossa", hänen suustaan pääsi täysin vailla ennakointia. Nyt hän pystyi tuntemaan omien korvannipukoidensa muuttuvan helakoiksi. Mitä TUO nyt oli ollut?

"Oikeasti?" Remus katsoi Siriusta hämmentyneenä. Sirius tyytyi nyökkäämään, sillä hän pelkäsi möläyttävänsä jotakin, joka muuttaisi hänet punaiseksi päästä varpaisiin. 

"Pojat, haluatteko te itse selittää, miksi suklaan syöminen auttaa ankeuttajista koituvissa sivuoireissa, vai saanko ystävällisesti jatkaa?" kuului professorin ääni jostain kaukaisuudesta. Ankeuttajat eivät todellakaan olleet ensimmäisinä Siriuksen mielessä juuri nyt, sillä hän saattoi tuntea sen. Jokin muutos oli tulossa. Ja Sirius Musta ottaisi sen innolla vastaan.