lights down low // dramione (aloitettu 31.8.2020)

Neljäs

"Teidän jästisyntyisten älykääpiöiden takia joudun nyt kärvistelemään koko seuraavan vuoden opiskelemssa turhuuksianne. Ei voisi sitten vähempääkään kiinnostaa säälittävät elintapanne", tuttu ääni murahti takaani kävellessäni kohti suurta salia. Käännähdin Malfoyn suuntaan.
"Ootko tosissasi? Onneksi ansaitsit edes tulla noille tunneille. Kaltaisesi ahdasmielinen isänsä lemmikki ei edes kuulu Tylypahkaan, kukaan ei tule koskaan välittämään susta, eihän isäsikään välitä", kivahdin. Olin ylpeä sanoistani, käännähdin takaisin suuntaan, johon olin menossa katsomatta edes Malfoyn reaktiota. Samassa tunsin kuitenkin kädet hartioillani ja seuraavaksi minut olikin työnnetty selkä seinää vasten. Sydämeni alkoi pamppailla tuijottaessani hänen rintaansa, en uskaltanut siirtää katsettani hänen kasvoillensa. Olin edelleen tarrutuneena seinään, sillä Malfoy nojasi käsillään hartioihini.
"Katso mua".
En uskaltanut. Hengitykseni kiihtyi. Minä tärisin pelosta, en halunnut tietää, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
"Sä katsot mua, kun sulle sanotaan niin", Malfoy kuiskasi rauhallisesti ja päästi irti toisesta olkapäästäni. En vieläkään katsonut hänen kasvoihinsa, en kyennyt siihen. Hänen kätensä siirtyi leualleni, tunsin tämän metallisormukset kylmänä ihollani. Hän otti leuastani vielä hieman kovemman otteen ja nosti päätäni ylöspäin. Yritin rimpuilla hänen otteestaan pois, mutten ollut tarpeeksi voimakas.
"Lopeta", kiljaisin. Hän hellensi hieman otettaan, muttei kuitenkaan päästänyt minua menemään. Tämä oli outoa. En ollu tottunut kosketukseen, siis tälläiseen kosketukseen. Tämä ei ollut väkivaltaista muttei kyllä mitenkään lämmintäkään.
Käänsin pääni loppujen lopuksi hänen kasvojensa suuntaan. Hän tuijotti minua kylmästi. Sisimmässäni tunsin jotain kutsuvaa hänen tuijotuksessaan, mutta tukahdutin sen ajatuksen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
"Kuuntele. Sä et enää koskaan puhu mun perheestäni tuohon sävyyn. Ymmärsitkö?" hän sanoi tuijottaen minua. Samassa hänen kasvoilleen nousi takaisin se tuttu inho, minkä olin nähnyt hänen naamassaan aina, kun hän oli katsonut minuun. Se inho satutti minua, vaikken halunnut myöntää sitä itselleni. Tunsin tämän päästävän irti minusta ja pikkuhiljaa hän siirtyi taaksepäin, kauemmas minusta. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin kävelemään ripeää tahtia kohti rohkelikon oleskeluhuonetta vilkaisemattakaan taakseni. Kukaan ei onneksi lähtenyt perääni, joten hiljensin hieman tahtia.
Mitä ihmettä tuo äsköinen oli? Miksi Malfoy oli työntänyt minut sillä tavalla seinää vasten, yleensä hän onnistui satuttamaan minua sanoillaan, mutta nyt hän oli lisännyt fyysisyydenkin mukaan. Tai oikeastaan, ei hänen kosketuksensa satuttanut minua. Se ei ahdistanut minua. Se herätti minussa mielenkiintoa ja jännitystä. Se oli erilaista, kuin kosketus, johon olin tottunut. Tottumani kosketus toi minuun iloa, se oli lämmintä ja ystävällistä. Malfoyn kosketus taas oli kylmää ja agressiivista, mutta pidin siitä. Oikeasti. Pidin siitä jollain oudolla ja ehkä jopa sairaalla tavalla.

Kiitos teille parille lukijalle! Tästä osasta tuli vähän lyhyt, koska mulla on ollut vähän rankkaa viimesimmät 3 viikkoa, koska mun ystävä kuoli ulosajossa. Toivottavasti ymmärrätte :)