Aamu

3. Paluu menneisyyteen

[Kirjailijan kommentti:] Hyvää kesää kaikille teille lukijoille! Ja pahoittelut, että tämän luvun kirjoittamisessa on kestänyt. Olen taas kerran kärsinyt inspiraation puutteesta ja olen saanut välillä kirjoitettua vain pari lausetta. No nyt sain onneksi tämän luvun valmiiksi, toivottavasti pidätte siitä :)

Jos haluatte voitte seurata minua sosiaalisessamediassa. Päivittelen enemmän tiktokin puolelle kirjoittamisesta, ja ihan kaikesta muustakin :)

Tiktok: lottakaro

Instagram: lottiesdreams

Kirjailijainstagram: charlotte_scar

Ihanaa kesän jatkoa kaikille :)

Charlotte

-------

Aamu

Se tunne sisälläni oli kamala. Se tuntui siltä kuin joku olisi pitänyt isoa painoa sydämeni päällä. Oli vaikea hengittää. Oli vaikea edes olla paikoillaan. Halusin vain kiemurrella irti tuosta tunteesta. Mutta se ei jättänyt minua rauhaan. Se ei mennyt pois.

Se tuntui koko kehossani. Painava, ahdistava tunne, joka piteli minua otteessaan. Tiesin että se johtui riidasta, sanoista joita kaduin. Se johtui Antonista, sanoista joita hän oli sylkenyt kasvoilleni. Se tunne ei haihtuisi pois, ei vaikka kuinka yrittäisin. Se ei siirtyisi syrjään, muuta kuin vasta sitten kun olin jutellut Antonin kanssa.

Hän oli aina vastaus kaikkeen. Hän oli itse aiheuttanut tämän tilanteen, mutta hänellä oli ainoa avain pois tästä. Se oli outoa, niin monimutkaista mutta silti niin yksinkertaista.

Huokaisin syvään. Olin hautautunut syngyn uumeniin, viltti tiukasti ympärilläni. Olin kippurassa viltin alla, piilossa pahalta maailmalta, piilossa Antonilta. Hänen katseensa poltteli vieläkin verkkokalvoillani. Hän tuijotti minua aina niin tuomitsevasti. Oli pelottavaa kuinka rakastava, hellä katse pystyi muuttumaan niin nopeasti täysin erilaiseksi. Mutta sellainen Anton oli. Hänen mielialansa heittelivät välillä hyvinkin voimakkaasti, eikä hänen sutensa luonne auttanut asiaa yhtään.

Anton ei ollut täydellinen. Enkä minäkään ollut. Mutta kukaan ei voinut olla. Kaikilla oli omat virheensä, jopa Antonilla. Meidän vain pitäisi hyväksyä ne virheet. Oppia elämään niiden kanssa ja olla tuomitsematta toisia. Tiesin sen olevan vaikeaa, sillä omien heikkouksien myöntäminen ei ollut mieluista puuhaa. Silti itseään ei voisi rakastaa, ilman että hyväksyisi itsensä kaikkine vikoineen.

Painoin pääni syvemmälle pehmeän tyynyn uumeniin. Anton oli lähtenyt jonnekin. Olin kuullut oven hiljaisen kolahduksen, mutten auton ääntä, joten epäilin hänen lähteneen juoksemaan suden muodossaan. Se rauhoitti häntä. Hän oli monesti lähtenyt juoksemaan riitamme jälkeen, jättäen minut yksin ajatusteni kanssa. Oli ehkä ollut tyhmää jättää hänet oven ulkopuolelle, koska yliajatteminen sai minut aina otteeseensa. Olisi ollut ehkä parempi vain heti sopia ja puhua asiat halki, koska en pitänyt siitä että hän jätti minut yksin.

Se oli hänelle ehkä helpompaa vain mennä rauhoittumaan, mutta minulle taas se oli pahinta olla yksin. Itkeä yksin. Kärsiä yksin. Tuomitsin itse itseni ja syytin itseäni kaikesta. Monesti ajattelin, että kaikki riitamme olivat minun syytäni. Ei Anton ollut koskaan väittänyt niin, mutta syyllisyys sai minut miettimään olinko kuitenkin itse syypää tähän. Ehkä minä aiheutin kaiken epävarmuuden välillemme. Ehkä minä vaadin liikaa häneltä. Ehkä kaikki virheet olivatkin minun syytäni. Ehkä se olinkin minä joka...