Aamu

6. Isä

[Kirjailijan kommentti:] Hei! Hyvää uutta vuotta ja toivottavasti kaikilla oli mukava joulu! Tämän tarinan kanssa on ollut hieman hankaluuksia, sillä minulla on ollut monia eri juonenkäänteitä joita olen punninnut, että mikä olisi hyvä. Välillä olen saanut kirjtoitettua enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta toivottavasti jaksatte vielä olla mukana lukemassa tätä että miten Antonin ja Aamun tarina loppuu.

Toivottavasti pidätte tästä luvusta, vaikka se varmaan avaa aika monen kyynelkanavat :(

Charlotte

---------

Aamu

Avasin silmäni, vaikka minusta tuntui että ne olivat olleet koko yön auki. Koko kehooni sattui, mieleeni sattui, sieluuni sattui. Tiesin sen johtuvan Antonista, siitä mitä yöllä oli tapahtunut. Hänellä oli ollut jonkinlainen kipukohtaus, josta ainakin osan olin ottanut itselleni.

En ollut edes tiennyt sen olevan mahdollista, pystyä siirtämään fyysistä kipua toiselle. Mutta nyt opin senkin, että kumppanuuden voima oli paljon suurempi kuin olin kuvitellutkaan.

En edes halunnut ajatella miltä tuntuisi kun jompikumpi meistä loukkaantuisi vakavasti tai kuolisi. Se tuska olisi varmasti ylitsepääsemätöntä.

Mutta Derrick oli oppinut elämään sen kivun kanssa, vaikkei hän puhunutkaan paljon kumppanistaan pystyin silti näkemään tuskan hänen kasvoiltaan aina kun hän kuuli muiden ilon. Oli varmasti raskasta elää ilman toista puoliskoaan.

Anton käännähti vieressäni, saaden minut säpsähtämään. Hän katseli minua hetken aikaa ruskeilla silmillään joista heijastui pelkoa.

Pelkoa mistä?

Ei hänellä ollut mitään pelättävää, jos hän vain kertoisi minulle totuuden.

- Aamu, olen pahoillani, hän kuiskasi silittäen hellästi poskeani.

- Mitä eilen tapahtui? kysyin karhealla äänellä.

- Se johtuu stressistä ja viallisista geeneistäni, Anton päästi valheen liian helposti huuliltaan, saaden minut mietteliääksi.

- Oletko saanut tuollaisia kohtauksia aikaisemmin?

- En...en yhtä voimakkaita.

Tiesin hänen valehtelevan. Minä tiesin sen, mutten sanonut mitään. Olisin voinut kysyä häneltä heti, miksi hän koki paremmaksi valehdella minulle kuin kertoa totuuden. Mikä totuus oli, jos hän ei halunnut kertoa sitä.

Voisiko se olla jotain niin kamalaa, ettei hän halunnut minun koskaan tietävän sitä. Mutta mikä voisi olla sellainen asia, ettei hän voisi sanoa sitä minulle? Olimme kuitenkin sielunkumppaneita. En koskaan tuomitsisi häntä, en koskaan. Ja hän tiesi sen.

- Mitä sinä ajattelet? Anton kysyi kun en ollut sanonut mitään.

Hän tuijotti minua tarkkaavaisena, yrittäen saada selvää ajatuksistani.

- Että mitä haluan syödä tänään, naurahdin ja tajusin olevan yhtä paha kuin Anton.

Minä valehtelin hänelle. Hän valehteli minulle. Me molemmat olimme samanlaisia. Sanoimme valheita, jotka pikku hiljaa myrkyttivät parisuhteemme meitä itseämme vastaan.

Se tuntui pahalle. Inhottavalle.

Me molemmat tiesimme, ettei tämä voisi päättyä hyvin. Ei ellemme yrittäisi korjata suhdettamme ja toimisi nopeasti. Miksei Anton luottanut minuun? Miksei hän kertonut mikä häntä vaivasi? Ei se voinut olla mitään kauheaa, sellaista mitä en voisi antaa hänelle anteeksi.