Aamu

5. Rakkauden hinta

[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikki lukijat! Pahoittelut, että uuden luvun kirjoittamisessa on kestänyt, mutta olen joutunut miettimään tämän tarinan juonenkäänteitä uusiksi. Nyt kuviot alkavat pikku hiljaa hahmottumaan mielessäni paremmin ja voin kirjoittaa tätä tarinaa ehkä vähän nopeammin :) Kiitos taas kerran kärsivällisyydestänne ja toivottavasti tykkäätte luvusta.

Charlotte

------

Aamu

Hänen katseensa kertoi kaiken. Hän ei pystyisi unohtamaan tosiasioita, ei edes nyt kun olimme kahdestaan rannalla. Hänen otsallaan oli ryppyjä, kun hän pohti liikaa. Tummat silmät kilpailivat yötaivaan kanssa kilpaa synkkyydestä, huulet olivat pelkkä olematon viiva.

Anton murehti liikaa. Hän mietti koko ajan miten voisi pelastaa tilanteen, joka ei ollut pelastettavissa. Hän ajattelisi isäänsä, oikeaa isäänsä Derrickiä, joka piilotteli edelleen Lucasin isän luona. Anton halusi suojella isäänsä, kuka tahansa olisi tehnyt niin, mutta hänen isänsä teot seurasivat perässä. Niitä ei voinut lakaista maton alle, vaikka Anton olisikin halunnut tehdä niin.

- Hei, yrittäisit edes, huomautin ja sain pojan katseen itseeni.

Anton kohotti kulmaansa kysyvästi, oikoen jalkojaan kuumaa rantahiekkaa vasten. Hänen ruskettunut vartalonsa oli täydellinen silmissäni ja hän näytti jumalaiselta loikoillessaan mustissa uimashortseissa vieressäni.

- Älä esitä tyhmää, mutisin, - sinä mietit liikaa.

Anton naurahti sanoilleni, hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, joka sai sydämeni sulamaan.

- Eikö se ole sinun tehtäväsi, yliajatella? hän sanoi, saaden poskeni punehtumaan.

- Heko heko, oletpas sinä nyt vitsikäs, tuhahdin muka vihaisena ja sain Antonin vain nauramaan vielä enemmän.

Hän tuli lähemmäksi minua, painautuen tahmeaan ihooni kiinni. Punastuin vieläkin enemmän, kun näin kuinka Antonin silmät harhailivat kehossani, jota peitti vain yksinkertainen tummansininen uimapuku. En edes halunnut tietää mitä hän ajatteli päänsä sisällä. Hän varmaan jutteli sutensa kanssa, joka oli ilmeisesti hyvin pervo. Niin Anton oli minulle kertonut.

- Älä tuijota noin, mumisin ja tönäisin häntä kevyesti.

- Ai, poltteleeko katseeni sinua? Anton kysyi viattomana, sivellen hitaasti etusormellaan reittäni levittäen kipinöitä iholleni.

- Jos et ole sattunut huomaamaan, me olemme julkisella paikalla, mumisin ja painauduin selälleni pyyhkeeni päälle.

- Kyllä olen huomannut sen, ja olen myös huomannut kuinka ihana vartalo sinulla on pikku kumppanini, Anton murahti ja painoi märän suudelman käsivarteeni.

Minä hymyilin hänen sanoilleen. Hän oli välillä niin hölmö, hassu, mutta silti niin rakastettava ihmissusi. Joskus epäilin edelleen, että oliko hän oikeasti minun? Hän tuntui liian täydelliseltä, liian ihanalta ollakseen tarkoitettu minulle. Mutta hän oli minun, me olimme merkinneet toisemme ja olisimme ikuisesti yhdessä. Minä ja hän. Hän ja minä.

- Jahas, nyt se alkoi, Anton virnisti.

- Mikä? kysyin kummissani.

- Yliajattelu, hän naurahti, saaden minutkin nauramaan, - mitä minä teen sinun kanssasi Anton? kysyin retorisesti, mutta sain kuitenkin vastauksen kysymykseeni.