JATKO-OSA ANTON TARINALLE. TÄTÄ TARINAA EI VOI LUKEA ILMAN, ETTÄ ON LUKENUT ANTON TARINAN
Hänen kanssaan mikään ei ollut koskaan normaalia, mutta rakastin häntä silti. Miksen olisi rakastanut. Hän oli minulle kaikkein tärkein henkilö maailmassa. H...
[Kirjailijan kommentti:] Hei! Kaikkien tarinoideni kanssa on kestänyt aika kauan, ja syytän siitä kiireitä ja töitä, joita on kevään aikana ollut aika kivasti. Yritän kuitenkin saada kaikkia tarinoitani päivitettyä jossain vaiheessa, mutten voi luvata mitään sillä töiden kanssa menee hyvin paljon aikaa.
Mutta toivottavasti jaksatte silti odotella jatkoa tarinoilleni. Ja hyvää kevään alkua kaikille! :) Kiitos kaikista kommenteista ja tykkäyksistä, yritän lukea ne kaikki lähiaikoina :)
Charlotte
-------
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Anton
Silmäluomeni painuivat hitaasti kiinni. En jaksanut pitää niitä enää auki, en vaikka minun olisi pitänyt kyetä pysymään hereillä vielä hetki. Mutta hetkistä joiden piti kestää vain pari sekuntia, oli tullut pitempiä. Ne kestivät liian kauan, viedän aikaani, jonka olisin voinut viettää kotona. Minuuteista tuli tunteja hujauksessa, enkä voinut muuta kuin mennä ajan virran mukana, joka vei minua kauemmaksi elämästäni, kauemmaksi kaikesta siitä mistä välitin.
Vuodet olivat kuluneet ohitseni nopeammin kuin ennen, ne olivat kuluttaneet minut melkein loppuun. En enää tunnistanut itseäni samaksi henkilöksi, joka olin joskus ollut. Olin menettämässä itseni, olin menettämässä hänet. Ehkä olin jo menettänyt.
Ajatuskin siitä, että olin kadottamassa kaiken sai sydämeni melkein pysähtymään. En voisi menettää häntä, en voisi menettää elämäni tarkoitusta vain sen vuoksi, että olin itsekäs. Siitähän kaikki johtui, minusta ja itsekkyydestäni joka oli noussut pikku hiljaa sydämeni kätköistä esiin. Halusin kaiken. Halusin liian paljon asioita, liian nopeasti. Halusin olla kaikessa paras, päihittää muut. Halusin näyttää isälleni ja perheelleni että minusta oli tähän. Halusin kunnioitusta, ja millä hinnalla.
Avasin silmäni nopeasti ja tuijotin työhuoneeni ikkunaa, jonka toisella puolella näkyi katuvalojen loisteessa kylpevä bussipysäkki. Oli jo hämärää, melkein pimeää. Olin taas myöhässä, se ei ollut mitään uutta.
Sydämessäni tuntui painava tunne, ihan kuin joku olisi asettanut tiiliskiven sen päälle. Minua ahdisti, minua pelotti. Hetken ajan olin taas se sama Anton, joka antoi ahdistavien tunteidensa ottaa vallan. Hetken verran olin raukka poika, joka satutti muita saadakseen rauhan. Mutta se rauha ei koskaan kestänyt ikuisesti, se oli vain lyhyt hetki, joka katosi yhtä nopeaa kuin lumihiutale suli pudottuaan lämpimälle iholle.
Huokaisu karkasi huuliltani ja sammutin pöydälläni olevan vanhan antiikkisen työlampun, jonka Aamu oli ostanut minulle. Hän oli sanonut, että se sopisi hyvin minun vanhanaikaiseen huoneeseeni, jonka tapetitkin olivat kuin suoraan 30 - luvulta. Minä olin naurahtanut hänelle ja sanonut että pidin työhuoneestani, koska se oli asia jonka olin saavuttanut itse, ilman isäni apua. Aamu oli hymyillyt sanoilleni. Hän oli painanut hellän suudelman huulilleni ja sanonut olevansa minusta ylpeä. Se hetki oli yksi parhaimmista hetkistä elämässäni. Se oli hetki, jonka muistin aina kun tulin töihin.
