Aamu

2. Yksi sekunti

[Kirjailijan kommentti:] Hei rakkaat lukijat! Olen pahoillani, että tämän tarinan seuraavassa luvussa on kestänyt näinkin kauan, mutta kaikenlaista on tapahtunut tässä vuoden sisällä ja inspiraatio on ollut kadoksissa. Mutta nyt tässä on uusi luku! Ja yritän kirjoittaa seuraavan aina kun ehdin. Kiitos kaikille kärsivällisyydestä :)

Jos haluat seurata minua somessa alhaalla on sometilini. Tiktokissa julkaisen välillä jotain Wattpad tarinoihini liittyviä juttuja ja muita videoita elämästäni :)

Charlotte

Tiktok @lottakaro
Instagram @lottiesdreams
Wattpad Instagram charlotte_scar

----

 Aamu 
Neljä vuotta aikaisemmin

Kaksi siveltimen vetoa.

Punaista, hieman keltaista, ripaus mustaa.

Yksi siveltimenveto.

Sinistä. Sitten taas punaista, hieman vihertävää väriä.

Ehkä hieman jotain muutakin väriä, jotain sellaista mikä ei lainkaan sopisi siihen. Se toisi teokseen sopivan ristiriitaisen näkökulman, kaaoksen joka mylvi sisälläni.

Meri. Myrsky. Punaisia aaltoja, joiden ylitse löisi synkkä taivas. Valkoisia pisaria, kyyneliä, jotka olivat jääneet näkemättä. Laiva, joka kyhjötti jossain kaukana, jonka tummansiniset purjeet olisivat repaleiset. Ne lepattaisivat tuulen mukana ja kannella nököttäisi kaksi hahmoa, kaukana toisistaan. Liian kaukana ollakseen rakastavaisia, liian lähellä ollakseen ystäviä.

Näin jo silmissäni kuinka kaunis seuraavasta maalauksestani tulisi. Se olisi hieno, hienompi kuin yksikään aikaisemmin maalaamani. Se olisi täynnä tunnetta, minun ajatuksiani ja täydellinen sekamelska, joka kuvaisi hyvin elämääni.

Hymyilin.

En olisi saanut, se paljasti minut heti.

- Mitä sinä taas haaveilet? Jeren ääni sanoi, saaden minut punastumaan nolostuneena.

Nostin katseeni pomooni, joka tuijotti minua tylsistyneenä siihen, etten taaskaan keskittynyt työhöni. Mutta osasin tehdä työni hyvin. Se oli yksinkertaisen helppoa. Minä vain tarkistin, että linjastolla kulkevat pakatut ruoat olivat kunnollisen näköisiä, ja myyntiin kelpaavia. Ei se ollut vaikeaa.

Kuka tahansa olisi osannut tehdä tätä työtä, ja siitä pomoni aina huomautteli minulle. Minut voisi korvata helposti, ja en työkokemuksellani kelpaisi minnekään, ellen lähtisi opiskelemaan ja se jos mikään ei ollut mahdollista.

- En mitään, mumisin ja siirsin katseeni foliovuokaan, joka kulki ohitseni hitaasti, mutta varmasti.

Sisältö näytti hyvältä, se kelpaisi syötäväksi kiireisen perheen ruokapöytään, jonka äiti ei ehtisi töiden vuoksi laittaa itse ruokaa. Toinen vuoka kulki ohitseni yhtä hitaasti, sitten toinen, sitten kolmas, neljäs. Sekosin laskuissa, kun vain tuijotin hihnaa, joka pyöri ympäri ja ympäri. Mietin miten olin jaksanut tehdä tätä työtä jo kolmen vuoden ajan. Työkaverini olivat vaihtuneet, he jotka olivat aloittaneet samaan aikaan minun kanssani olivat saaneet pienen ylennyksen. He olivat valmistamassa aterioita, mutta minä jäin tänne, tuijottamaan harmaata linjastoa, joka kulki samaa rataa päivästä toiseen, ihan niin kuin minäkin.