Aamu

8. Vastuunkantaja

[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikille! Olen hyvin tietoinen siitä, että olen viimeksi julkaissut tähän tarinaan luvun hyvin kauan aikaa sitten. Olen menettänyt välillä ihan täysin inspiraation tämän tarinan suhteen ja vaikka tiedän suhteellisen hyvin miten tämä tarina etenee niin silti on välillä vaikeaa pukea tarina sanoiksi. En lupaa uusia lukuja piakkoin, koska en osaa yhtään sanoa miten tätä tarinaa kirjoitan. Yritys on tietysti kova, mutta kiitos kaikille kärsivällisyydestä :) Olette parhaita.

Charlotte Scar

-------

Anton

Se alkoi pikku hiljaa, salakavalasti samalla tavalla kuin silloin kun olin vielä teini.

Ensiksi en edes huomannut sitä usvaa, joka peitti silmäni hetkellisesti kun nousin ylös sängystä.

Jonkin ajan päästä kuitenkin huomasin että aamuisin pimeys oli paljon syvempää kuin ennen. Se jämähti verkkokalvoilleni liian kauaksi aikaa, vaikka silmäni olivat auki.

Joskus päivisin huomasin tuijottavani maailmaa kuin vesilasin lävitse. Epäselviä möykkyjä, ääriviivoja jotka eivät muodostaneet mitään. Harmaan ja mustan värisävyjä jotka imivät kaiken värin pois silmistäni.

Ja lopulta tuli pimeys, se sama pimeys joka oli vallannut isäni silmät. Ei valoa, ei värejä, vain pelkkää mustaa joka vain jatkui ja jatkui loppumattomiin.

En käynyt lääkärillä, sillä tiesin ettei siitä ollut mitään hyötyä. Syy miksi sokeuduin oli ilmiselvä ja odotettavissa.

Aamun lähtö oli jättänyt jälkensä minuun. Olin ensiksi ajatellut, että hän tulisi takaisin. Hän palaisi luokseni viikon jälkeen. Mutta oli ollut lapsellista ajatella niin. Hän oli määrätietoisempi kuin minä olin koskaan ollut. Kun hän päätti jotain, hän piti päätöksensä.

Ensimmäisen viikon jälkeen olin valmis laittamaan hänelle viestiä.

Kolmannen viikon jälkeen olin valmis soittamaan hänelle.

Kuukauden jälkeen olin valmis matkustamaan hänen luokseen pyytämään anteeksiantoa.

Mutta en tietenkään tehnyt niin. Halusin kunnioittaa hänen päätöstään, mutta samalla halusin hänen tietävän etten anellut häntä tulemaan takaisin.

Olin jääräpää, juuri tyypillinen Alfa joka ei halunnut tuntea olevansa heikko vaikka hän oli sitä.

Halusin näyttää Aamulle, että minä pystyin elämään ilman häntä. Se taas oli eri tarina olisiko elämäni elämisen arvoista.

Olin menettänyt elämänhaluni melkein kokonaan, minulla oli vaikeuksia nukkua ja vaikeuksia nousta aamulla sängystä ylös. Välillä en tiennyt oliko aamu vain ilta vai jotain siltä väliltä. Aika oli enää vain käsite, joka ei merkinnyt mitään.

En voinut tehdä töitäni, koska tarvitsin silmiäni ja siksi jouduin palkkaamaan toisen arkkitehdin Eeron, tekemään loppuun minulla olevat projektit. Yritin neuvoa häntä, kertoa omat näkemykseni rakennuksista mutta en voinut mitenkään tietää toteuttiko hän ne sellaisiksi kuin olin suunnitellut.

Ainakaan asiakkaat eivät valittaneet, joten annoin Eeron jatkaa alaisenani sillä en halunnut lopettaa yritystäni jonka eteen olin nähnyt hyvin paljon vaivaa.

Mutta samalla tiesin, että tämä yritys oli yksi syy miksi Aamu ei ollut enää täällä. Koin ristiriitaisia tunteita, kun mietin kuinka paljon vietinkään aikaani työpöytäni ääressä kun olisin voinut olla Aamun lähellä pidellä häntä sylissäni, syödä illallista hänen kanssaan.