"Noniin pojat, kyyti oottaa", Katja huusi treenikämpän ovella. Tunkeuduimme pieneen eteiseen, joka on erittäin ahdas viidelle henkilölle. Etenkin, kun bändin lihaskimppu Ari on mukana.
"Helvetti soikoon, ei täällä pysty hengittää", Mikko huokaisi.
"Ulos sitte nii et tukehu, meillä alkaa olla kiire", Katja hoputti. Saatuaan kengät jalkaansa Mikko nosti kätensä ilmaan ja astui ulos ovesta. Kun loputkin jäsenistä ja tavaroista oli saatu rappukäytävään, Katja huokaisi syvään.
"Katja rentoudu säki välillä", sanoin ja sain vastaukseksi vain murhaavan katseen. Katjan vahvuuksiin ei selkeästi kuulu kärsivällisyys. Hän lähti omien kamojensa kanssa kävelemään rappusia alas, ja me muut jäimme hissin eteen.
"Välillä tekis mieli antaa Katjalle jaksuhali ku joutuu elämään meidän kanssa", Teemu naurahti katsoessaan laulajamme perään, josta ei enää näkynyt kuin hiukset. Hän oli oikeassa, neljän miehen kanssa ahtaassa ja hikisessä treenikämpässä oleminen on varmasti raskasta. Keikkabussista puhumattakaan.
"No älä nyt, mehän ollaan oikein laatuseuraa", Mikko tokaisi ja painoi hissinapista. "Mitähän varten se meni portaita", hän mietti.
"Toi hissi on pienempi kun toi helvetin eteinen, ehkä sen takia", Ari sanoi ja jatkoi: "Ei me kyllä mahuta tänne kaikki, Olli sä meet portaita."
"Miks mä?" kysyin.
"Sulla on vaan toi sun kitaras ja pari vaivasta piuhaa. Kato näitä mun kantamuksia", Ari selitti, ja oikeassahan hän oli. Nyökkäsin rumpalille ikään kuin hyväksyäkseni kohtaloni ja lähdin kipittämään rappusia alas.
Hetken päästä olin kerrostalon parkkipaikalla, ja Katja seisoi paikallaan kädet puuskassa.
"Sanoinko mä jo että meillä on kiire?" hän sanoi ja heilautti pitkiä hiuksiaan. "Ja missä muut on?"
"Ne otti hissin, ja Arin rummut pitää saada sinne mahtumaan", vastasin.
"Aivan."
Ei mennyt kauaa, kun oman elämänsä sankarit, eli Mikko Johansson, Ari Korpela ja Teemu Pakarinen astuivat kamojensa kanssa päivänvaloon. Lastasimme tavarat keikkabussiin ja menimme itse kyytiin. Bussi ei ole mikään loistelias, mutta se kulkee.
"Onks kaikki valmista?" Jugi, meidän epävirallinen kuski, valomies ja roudari kysyi ratin edestä.
"Joo on", Katja huikkasi.
"Mikä olikaa meidän kohde?" Teemu kysyi ollessaan taas pihalla kuin lumiukko.
"Turku", Mikko vastasi ja Teemu nyökkäsi. Bussi nytkähti liikkeelle ja lähdimme ajamaan kohti tuota maagista paikkaa, jota myös Suomen persereiäksi kutsutaan.
"Tää ois sitte tokavika keikka tänä kesänä", Katja sanoi nojatessaan ikkunalasiin.
"Ollu kyllä pirun hyvä rundi", Mikko sanoi ja me muut nyökkäsimme. Tämä oli bändimme toinen kesäkiertue, ja keikkoja oli paljon enemmän kuin edellisenä kesänä.
"Ei vittu, miettikää että me oltii sellasia 17-vuotiaita kakaroita ku päätettii pistää bändi kasaan ja soitettii jossain Hämeenlinnan paskimmassa baarissa vaikka ei meillä ees ollu ikää", sanoin naurahtaen.
"Niimpä, teillä ei ollu ikää", Katja korjasi. Katja on meitä muita vuoden vanhempi ja varmistaa, ettemme unohda sitä.
"Joo, tajuttiin, sä olet ylivoimainen meihin muihin verrattuna", Mikko sanoi tehden äänestään korkeamman.
"Sanot sinä, herra jumaluuskompleksi", Katja naljaili ja Mikko henkäisi dramaattisesti. Voi luoja. Noilla kahdella on aina jotain hampaankolossa.
YOU ARE READING
Yksi sointu ja kaikki on ohi
Historical Fiction"Miten mun elämä kusee just nyt näin pahasti?" Eletään vuotta 1985. Ollin bändillä pyyhkii hyvin ja keikkoja pukkaa. Mikäänhän ei voi mennä pieleen kun huippu on vasta edessä, vai? Entä voiko yksi yhteentörmääminen tuoda takaisin vanhat tunteet? TW:...
