Yksi sointu ja kaikki on ohi

3- Tädin mies

Istuin nahkaisella bussinpenkillä matkalla takaisin Hämeenlinnaan ja muistelin eilistä. Palattuani kavereideni keskuuteen alkoi kuulustelu, jota ei selvinpäin kestänyt. Selitin heille tilanteen, ja yllätyksekseni he muistivat Iidan. Eivät he häntä ikinä nähneet, mutta silloin puhuin hänestä kuulemma kuin papupata. Kerroin heille törmäämisestämme, juttutuokiosta juomien ääressä, tanssista ja siitä hiton hitaasta, jonka aloitti Dingo ja lopetti Diana ja Lionel. Minulla oli tunne siitä, että jos en olisi möläyttänyt Iidalle ikävästäni häntä kohtaan, asiat olisivat voineet mennä eri tavalla. Hän ei olisi välttämättä suudellut minua ja sanonut ettei se ole viisasta. En edes tiedä tarkoittiko hän sitä kun lauloi toisistamme humaltumisesta, vai lauloiko hän muuten vain mukana. Oli miten oli, se hyvinkääläinen tuskin palaa elämääni enää koskaan.

"Kaikki hyvin?" Katja kysyi. Nyökkäsin pienesti ja katsoin ohi viliseviä maisemia. "Älä kuseta. Arikaan ei ois hyvillä mielin jos sille tapahtuis sama mitä sulle eilen", hän sanoi. Naurahdin hieman kuvitellessani Arin itkemässä jonkun naisen perään. Ari on niin suomalainen mies kuin voi olla, ei ikinä puhu tunteistaan paitsi jos se liittyy kaljan puuttumiseen.

"No on joo paska mieli, mutta ei mitään sen isompaa hätää", sanoin.

"Hyvä."

Katsahdin Katjaa nopeasti ja pelästyin vähän. Tämän silmämeikit olivat levinneet ja hiukset muistuttivat harakanpesää. Hän näytti muutenkin nuutuneelta. En kuitenkaan sanonut siitä mitään.

"Ei taida tulla Hyvinkäälle reissuja?" Ari kysyi hieman taaempaa vittuilevaan sävyyn.

"Ei tuu ei. Etenkään parturireissuja", töksäytin. Sinne olisi alunperinkin voinut jättää menemättä.

▪︎▪︎▪︎

Hyppäsin linja-autosta pois. Minulla oli helvetinmoinen nälkä, joten etsin läheltä jonkun kahvilan tapaisen. Astuin ovesta sisään ja kello kilisi. Kahvilassa ei ollut muita kuin pari vanhusta.

"Päivää, mitä sais olla?" myyjä kysyi, kun katselin vitriinin tarjontaa.

"Öö, yks kinkkuvoileipä ja kahvi", sanoin ja aloin kaivaa lompakkoani taskusta.

"Jees, kolkyt markkaa", myyjä sanoi ja ojensin summan tälle. Samalla nostin katseeni ylös ja olin lähellä saada sydänkohtauksen. Edessäni seisoi tummahiuksinen tyttö, jonka hiukset oli sidottu korkealle ponnarille. Hän ei näyttänyt kovin vanhalta, ehkä samanikäinen kuin minä. Katsoin tämän essussa olevaa nimilappua. Iida.

Hetken päästä edessäni oli voileipä ja kahvikuppi, ja menin nurkkapöytään istumaan. Katsoin sivusilmällä, kun Iida pyyhki pöytiä ja sitten istui tuolille ja otti paperilapun ja kynän taskustaan. Hän alkoi kirjoittaa jotain hyvin keskittyneesti.

"Mitä sä kirjotat?" kysyin yhtäkkiä. Iida ei reagoinut mitenkään, hän tuskin kuuli minua.

"Öö, yhtä biisiä", hän sitten sanoi nostamatta katsettaan paperista.

"Ooks sä muusikko vai?" kysyin. En tiedä miten päädyin puhumaan kahvilamyyjälle, kun normaalisti en puhu perheenjäsenillenikään.

"En mä", Iida naurahti. "Tääl on vaan aika paljon luppoaikaa ja laulaminen on ihan mukavaa puuhaa nii miksipäs ei", hän jatkoi. Nyt hän oli jo laittanut kynän alas ja katsoi minua ruskeilla silmillään.

"Haluutko näyttää sitä? Mä soitan bändissä, tiiän vähän biisinkirjottamisesta", kysyin taas yllätyksekseni.